Esseisti Antti Nylén tukee Arktiksen suojelua.

Olemme kaikki addikteja

Sivu - joulukuu 20, 2013
30 tunnettua suomalaista osallistuu toimintaan Arktiksen suojelemiseksi. Suomalaisten suosikit Arktiksen puolesta -kampanja paljastaa hyviä tekoja ja niiden tekijöitä.

Auta suojelemaan Arktis kirjoittamalla Shellin uudelle toimitusjohtajalle

Kärjekkäistä kirjoituksistaan tunnettu esseisti Antti Nylén sanoo, että meillä kaikilla on vakava riippuvuus. Lue, mikä on se aine, joka tekee nykyihmisistä orjiaan.

On tehtävä tenä

Vuosituhansia ihmiskunta uskoi, että vain Jumala tai Kosmos itse voi tehdä maailmasta lopun. Sellaisen perinteisen maailmanlopun, joka jättää avaruuteen vain savuavat planeetanrauniot killumaan. 1900-luvulla kuitenkin selvisi, että ihminen on siinä toimessa vähintään yhtä hyvä. Tai päättäväisempi ainakin. Savukaan ei ole ongelma. Se järjestyy.

Tosin ei tietenkään edes ydinpommitus pyyhkäisisi maapalloa olemattomiin. Sillä vaikka ihmislaji ja ihmistajunta katoaisivatkin universumista (niin kuin tänäänkin monta ainutkertaista luomistyötä huuhtoutuu sukupuuttoaallon mukana olemattomiin, eikä kukaan huomaa mitään), luonto itse säilyisi, köyhänä ja murskattuna kyllä, mutta kuitenkin uuden elämän itu pysyisi jossakin kiven alla tallessa. Aina jäisi virkoamisen mahdollisuus.

Mutta se, että luonto voittaa, estämättä ja aina, ei koske meitä ihmisiä. Mikään ei koske meitä, kun meitä ei enää ole.

Eikä ydinpommi edes ollut 1900-luvun tieteen ja teollisuuden tarjoomuksista pahin. Pahin oli öljyllä käyvä nopeuden ja runsauden kulttuuri, mukavuuden maailma, jollaista vielä 1800-luvun Homo sapiensit olisivat pitäneet satuna. Vauhti ja helppous huumasivat lajimme, joka on kaikessa kuin mikä hyvänsä iso nisäkäs, vain synnillä varustettu: heikko, ymmällään ja tyytymätön, paremmasta haaveileva.

Ja kuten addiktit aina, rupesimme pitämään huumausta normaalitilana. Sen sijaan huumauksen haihtuminen, selviäminen, muuttui kauhistukseksi; siitä alettiin käyttää sanaa ”lama”. Jossakin vaiheessa 1900-lukua tavallisuus ja poikkeus, arki ja juhla vaihtoivat paikkaa. Tuli joulu ainainen, ja nykyään arkea vietetään vain muutamana marraskuun tiistaina ajamalla lapsia harrastuksiin.

II

Addiktiosta kärsivä määrittelee järjeksi ja järkeväksi kaiken, mikä edistää aineen saatavuutta.

Addikti ryhtyy mihin tahansa aineen takia. Hänellä on vain yksi tavoite. Lisää ainetta!

Tiedämme, miten addikteille käy. Tiedämme, vaikka (tai koska) olemme itse heitä.

Addikti köyhtyy sekä henkisesti että taloudellisesti. Todellisuus, joka ympäröi häntä, alkaa rapistua ja kurjistua, menettää merkitystään. Ainoastaan aine alkaa merkitä elämää. Kaikki muu kuihtuu ja kuolee pois. Tulevaisuuteen addikti katsoo ainoastaan yhdestä näkökulmasta: onko siellä ainetta?

Fossiilisista polttoaineista riippuvainen ihmiskunta keikkuu nyt kohtalonsa lakipisteessä. Kaikissa suunnissa on vain alas vieviä teitä.

Olemme järjettömyyden huipulla.

Mitä muuta kuin kovaa ja umpinaista, sysimustaa mielettömyyttä on se, että poltettuamme niin paljon öljyä ja kivihiiltä, että napajäät alkavat sulaa, me riemastumme: nytpä saadaan lisää öljyä jäiden alta, niin että saadaan polttaa sitä vielä lisää?

Se on vihoviimeistä toimintaa. Fraasin jokaisessa merkitysvivahteessa.

Jo käsissämme olevien öljyvarastojen sinetöinti tai hautaaminen olisi vasta alkuaskel tervehtymisen tiellä.

Sillä jos sen jälkeen ei ala parantuminen, kääntymys ja vieroitus, kasvaa kiusaus ennen pitkää liian suureksi, ja sinetti murretaan – muutaman ajokilometrin, muutaman tablet-tietokoneen, vielä yhden Teneriffan-matkan vuoksi.

III

Järki ei ole objektiivinen asia. Siitähän tässä juuri kiikastaa.

Käynnissä on kiihtyvä taistelu järjestä, järjen määritelmästä.

Järki, järkevyys on suhteellista. Addiktille järkeä on addiktion hoito (ja vain se). Hullulle järkeä on hulluus. Nykymaailmalle mikä hyvänsä öljynsaannin menetelmä täyttää rationaalisuuden ehdot.

Nykymaailmalta puuttuu sairauden tuntu. Toistaiseksi. Se ei toistaiseksi ole saanut riittävästi elämäänsä haittaavia vaivoja, riittävän kipeitä tulehduksia ja paiseita, riittävän ankaria kuumekouristuksia. On taisteltava sen eteen, että sairauden tuntu tulisi ennen tulehduksia, paiseita ja kouristuksia.

Sellainen versio järjestä, johon ei kuulu koko elonkehään laajennettu hidas, tiedoton itsemurha, on nyt oppositiossa.

Vasta-asema on edullinen asema. Kaikki voimat voi käyttää haastamiseen.

Valta-asemalta menee paljon voimia itsensä – tässä tapauksessa järjettömyyden – ylläpitämiseen.

IV

Ei pidä kuvitella, että tämä olisi jokin titaanien taistelu tai maailmansota, jossa voittaja juhlallisesti julistetaan. 

Työ on hidasta, pitkällistä ja sotkuista. Vasta ehkä 2020-luvun vauvat saattavat vanhuksina nähdä joitakin tuloksia.

Onko heillä kolme vai kahdeksan astetta lämpimämpi planeetta, onko globaali kurjuus kamalaa vai painajaismaista, onko Helsingin talvi läikikäs vai kokomusta, siitä on kysymys.

Ongelma on niin vaikeaselkoinen ja monimuotoinen, että sen setvimisessä tarvitaan kaikkia keinoja ja asenteita, kaikkia tekoja ja tekemättä jättämisiä. Tarvitaan toiveikkuutta, mutta myös toivottomuutta. Tarvitaan työkaluja, mutta myös tyhjiä käsiä. Tarvitaan rukousta, mutta myös kirousta.

Toivon, vaikken oikein usko, että jopa pateettisia sanoja tarvitaan.

Varmasti eniten tarvitaan rohkeutta.

Mitä se on? 

Rohkea ei ole peloton. Usein on paitsi järjellistä, myös oikein pelätä. Rohkea pelkää ja toimii juuri siksi.

Pelko on signaali, joka kertoo, ettei ole rutiinin, tavan, kulttuurin eikä addiktion vietävänä, vaan on toimimassa itse. 

Pelko kertoo, että kaikki on kunnossa, anna mennä.

Pelko on Arktiksen suojelijoiden, öljyvallan vastustajien sisäinen oppositio. Sitä tarvitaan, mutta se on pidettävä aisoissa, signaalin-roolissaan.

Mielessäni on eräs erityisen tärkeä rohkeuden laji. Se voi olla länsimaiselle mielikuvitukselle aivan uusi ja siksi harvinainen. 

Se on tietyssä mielessä vanhan rohkeuden, maailmanlopun rohkeuden, addiktion, vastakohta.

Jättää jotakin tekemättä. Olla menemättä jonnekin. Pysähtyä. Tehdä tenä.

Tieteisfiktio Star Trekin tunnuslauseessa ”mennään rohkeasti sinne, minne ihminen ei ole koskaan mennyt”.

Uutta rohkeutta, maailmanalun rohkeutta on olla menemättä sinne, minne ihmiskunta ei vielä ole mennyt.

Kuten napajäiden alle.

Mutta koska se, ettei mene jonnekin, on monimutkainen ja vaikea päämäärä, on sen vuoksi mentävä moniin vaarallisiin paikkoihin, kuten tankkereiden ja porauslauttojen kansille.

On astuttava ja jäätävä mielettömyyden virtaan padoksi ja järjen majakaksi. Tehtävä tenä.


Antti Nylén


Tutustu myös miehistön jäseneen Anne M. R. Jenseniin.