Valaanpyynnin teollistuminen

Vaikka valaanpyyntiä on harjoitettu satoja, ellei tuhansia vuosia, eivät suurimmat valaslajit olleet aiemmin pyytäjien ulottuvissa kokonsa ja nopeutensa ansiosta. Vasta 1900-luvun kehitys kasvatti saaliiden määrän sadoista valaista kymmeniin tuhansiin. Monet lajit ajautuivat sukupuuton partaalle alle puolessa vuosisadassa.

Laivanrakentamisen suuret edistysaskeleet ja harppuunatykin keksiminen vuonna 1870 johtivat teollisten valaanpyyntialusten rakentamiseen. Aluksilla oli maailmanlaajuiseen pyytämiseen tarvittava nopeus, kantama ja kuljetuskyky, ja niinpä ne saaliin etsinnässä päätyivät Eteläiselle jäämerelle.

Antarktiksen ensimmäinen valaanpyyntiasema perustettiin vuonna 1904, ja sen kautta pyydettiin alussa muutama sata valasta vuodessa. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä mitattiin jo tuhansissa, joka muodosti 40 % maailmanlaajuisesta pyynnistä. Vuonna 1925 teolliset alukset saapuivat. Ensimmäiset ryöstöretket olivat brittiläisten ja norjalaisten johtamia.

Samaan aikaan valaanpyynti Japanin rannikolla tarjosi varoittavan tarinan. Yli neljänsadan vuoden ajan rannikkoyhteisöt olivat pyytäneet verkoilla noin 150 valasta vuosittain. Teknologiset edistysaskeleet, kuten räjähtävä harppuuna,  syrjäyttivät verkkopyytämisen ja kasvattivat rannikkosaaliin yli tuhanteen vuonna 1907. Japanin rannikko tyhjeni nopeasti valaista, mikä osoittautui yleiseksi ilmiöksi koko maailmassa. Ensin katosivat suurimmat valaat. Vuonna 1911 pyydettiin 243 sinivalasta Japanin rannikolla, mutta vuonna 1934 löydettiin ja tapettiin vain 21.

1930-luvun puoliväliin mennessä Eteläisestä jäämerestä oli tullut koko maailman valaiden lahtaustanner. Iso-Britannian, Yhdysvaltain, Argentiinan, Tanskan, Japanin, Norjan, Alankomaiden, Neuvostoliiton ja Saksan pyytäjät kilpailivat saaliista, mikä johti nopeasti valaskantojen romahdukseen. Vuosikymmen myöhemmin valaat olivat katoamassa ja kansainvälinen yhteisö ei voinut enää laiminlyödä ahneuden ja tyhmyyden kohtalokasta yhdistelmää.

Vuonna 1946 syntyi uusi valaanpyynnin taistelukenttä, kun kansainvälinen valaanpyyntikomissio (IWC) perustettiin. Sen säännöissä sanottiin mm. että kaikkia valaslajeja on suojeltava liialliselta pyynniltä, sillä historia on osoittanut, että muuten merialue toisensa jälkeen pyydetään tyhjäksi.

Teollisuuden paine oli kuitenkin liian suuri IWC:lle, ja hävitys jatkui. IWC:n ensimmäinen suojelualue saavutti vain yhdeksän vuoden iän, ennen kuin pienenevät saaliit suojelualuetta ympäröivissä vesissä johtivat alueen lakkauttamiseen.

Vuonna 1965 IWC kielsi lopullisesti sinivalaan pyynnin Antarktiksella. Valaanpyytäjät vastasivat kahdella tavalla: vilpillä sekä pyytämällä pienempiä lajeja. Esimerkiksi Neuvostoliiton valaanpyyntilaivue tappoi Antarktiksen alueella vuoden 1965 ja 1970-luvun lopun välisenä aikana laittomasti yli 90 000 valasta.

Kun Antarktiksen vesien ryöstö jatkui ja saaliit romahtivat, IWC rauhoitti muita lajeja. Sillivalas rauhoitettiin täysin vuonna 1975 ja seitivalas vuonna 1979. Norja, Iso-Britannia ja Alankomaat lopettivat valaanpyynnin Antarktiksella. Neuvostoliitto ja Japani suuntasivat huomionsa hetulavalaista pienimpään, eli lahtivalaaseen.

Greenpeace osallistui kansainvälisiin pyrkimyksiin valaiden suojelemiseksi ensimmäistä kertaa vuonna 1975, kun järjestö sijoitti kumiveneensä Neuvostoliittolaisen valaanpyyntialuksen Dalnij Vostokin harppuunoiden ja valaan väliin. Vaarasta huolimatta harppuuna laukaistiin, ammuksen ohittaessa niukasti kumiveneen ja osuen valaaseen. Tapahtumasta kootut valokuvat levisivät ympäri maailman, mikä johti maailmanlaajuisen valaanpyynnin vastaisen liikkeen syntymiseen.

Viimeisten 30 vuoden aikana Greenpeace on joutunut vastakkain australialaisten, norjalaisten, venäläisten, espanjalaisten, islantilaisten, perulaisten ja japanilaisten valaanpyyntilaivueiden kanssa. Aktivistit ovat toistuvasti laittaneet oman elämänsä peliin valaiden suojelemiseksi harppuunoilta. Aktivisteja on lyöty ja pahoinpidelty, pidätetty ja vangittu. Heidän rohkeutensa ja sitkeytensä on palkittu, sillä aktivistit ovat olleet olennainen osa maailmanlaajuisen kaupallisen valaanpyynnin kiellon aikaansaamista ja Eteläisen jäämeren valaiden suojelualueen perustamista.

1986 säädettiin IWC:n maailmanlaajuinen valaanpyyntimoratorio. Vuonna 1993 Greenpeace toimitti Yhdysvaltain hallitukselle kaksi miljoonaa allekirjoitusta Eteläisen jäämeren valaiden suojelualueen perustamiseksi, minkä ansiosta vuotta myöhemmin IWC teki päätöksen Eteläisen jäämeren valaiden suojelualueen perustamisesta. Japani pienensikin vuosittaista Eteläisen jäämeren saalistaan ainoastaan 300 lahtivalaaseen, ja ryhtyi kutsumaan pyyntiä “tieteelliseksi tutkimukseksi”. Näin Japani toimii edelleen IWC:n sääntöjen puitteissa, mutta ei todellakaan komission hengessä.