Skip navigation.
Poisheitettävää kalaa Pohjanmerellä kalastavan troolarin kannella. Ne 
heitetään takaisin mereen, koska ne ovat joko ei-haluttuja lajeja tai 
liian pieniä EU:n kokovaatimuksia tai hintaa silmällä pitäen.

Poisheitettävää kalaa Pohjanmerellä kalastavan troolarin kannella. Ne heitetään takaisin mereen, koska ne ovat joko ei-haluttuja lajeja tai liian pieniä EU:n kokovaatimuksia tai hintaa silmällä pitäen.

Suurenna kuva

EU:n yleinen kalastuspolitiikka on peräisin 70-luvulta. Tällöin sovittiin, että eri jäsenvaltioiden kalastusalukset saavat vapaasti liikkua ja kalastaa toistensa vyöhykkeillä, eli talousvesillä 200 meripeninkulmaan asti, lukuun ottamatta 12 meripeninkulman rannikkovyöhykettä.

Kalastuskiintiöt määrittelevät kuinka paljon kalaa kukin EU:n jäsenvaltio saa pyytää eri merialueilla vuosittain. Total Allowable Catch (TAC) –määrästä, eli EU:n vesiä koskevasta kokonaiskiintiöstä päättää EU:n kalastusneuvosto.



Koska Itämeri ei ole kokonaan EU:n sisämerta, kiintiöt Itämerellä kalastettaville taloudellisesti tärkeille lajeille, eli turskalle, silakalle, kilohailille ja lohelle määrittää Kansainvälinen Itämeren kalastuskomissio IBSFC yhdessä EU:n kanssa. Kiintiöitä määritettäessä EU ja IBSFC pyytävät tieteellisiä suosituksia kansainväliseltä merentutkimusneuvostolta ICES:lta. Suositusten perusteella IBSFC määrittää TAC-määrän eri kalalajeille, joka sitten jaetaan kansallisiin kiintiöihin.

Tieteellisistä suosituksista huolimatta yleinen kalastuspolitiikka on pitkälti poliittisten ja taloudellisten intressien muokattavissa, minkä seurauksena myönnetyt vuosittaiset kiintiöt ylittävät reilusti tieteelliset suositukset. EU:n mittavat tukirahat suurempien troolareiden rakentamiseen ovat johtaneet kalastuslaivaston ylikapasiteettiin.

Tämä ongelma jatkuu edelleen huolimatta EU:n vuonna 1996 tekemästä päätöksestä, jonka tarkoituksena oli vähentää kalastuskapasiteettia 40 prosentilla kalakantojen suojelemiseksi ja kalastuselinkeinon jatkuvuuden turvaamiseksi. Nopeat ja tehokkaat alukset, jotka ovat vain muutaman yksityishenkilön omistuksessa, tarvitsevat suuren saalismäärän selvitäkseen taloudellisesti. Tämä johtaa liialliseen kalastukseen ja jatkuviin liian korkeisiin kiintiöihin, joista eniten ovat kärsineet pienrannikkokalastajat.

Turska on yksi esimerkki lajista, jonka säilyttämisessä EU:n yleinen kalastuspolitiikka on traagisesti epäonnistunut. Turskakannat ovat vakavasti uhattuina niin Itä- kuin Pohjanmerilläkin. Jopa 70% Itämeren turskakannasta kalastetaan joka vuosi – määrä, joka on aivan liian korkea, jotta laji säilyisi Itämerellä. Lisäksi ICES:n mukaan jopa 35-40% turskasaalista, 35% silakasta, 20% kilohailista ja 10% lohesta on laittomasti pyydystettyä, eli sitä ei raportoida. Siten jo valmiiksi liian korkeat kalastuskiintiöt ylitetään vielä reippaasti. Tämä on johtanut vakavaan liikakalastusongelmaan Itämerellä.