26. syyskuuta 2013 Arctic Sunrice -alus Murmanskissa syyskuussa.

Greenpeacen aktivistit ryhtyivät rauhanomaiseen mielenosoitukseen syyskuussa öljynporauslautta Prirazlomnajalla. Mielenosoituksessa vaadittiin, ettei öljyä porattaisi arktisilla merialueilla.

 

Suomen arktisesta strategiasta on yhtäkkiä tullut kuuma puheenaihe. Hyvä näin, sillä kun hallitus strategian julkaisi, sitä kommentoi ainoastaan Greenpeace.

Arctia Shippingin Tero Vaurasteen mielestä jäänmurtamisesta voi tulla uusi Nokia. Pikemminkin näyttää siltä, että Suomen valtio ajautuu verorahoillamme uuteen Talvivaaraan. Jäänmurtajien kautta on kierrelty Suomen kantaa arktiseen öljynporaukseen osallistumiseen. Samalla otetaan kantaa myös siihen, miten vakavissaan ilmastokatastrofia ollaan estämässä.

Ilmastoneuvotteluissa päättäjämme ovat sopineet, että pahimman ilmastonmuutoksen välttämiseksi lämpeneminen rajoitetaan kahteen asteeseen. Tämä tarkoittaa että 2/3 jo löydetyistä fossiilisista polttoaineista pitää jättää maaperään. Tämä on tehtävä ilmastonmuutoksen pahimpien, sivilisaatiotamme uhkaavien seurausten estämiseksi. Samaan aikaan suuret öljy-yhtiöt kuitenkin jatkavat uusien fossiilivarojen etsimistä vaikeimmistakin paikoista. Tähän mielipuolisuuteen Suomen ei pidä mennä mukaan. Arktiseen öljynporaukseen osallistuminen olisi pelkästään ilmastotuhon edistämistä, todellista omaan pesään ja suorastaan omien poikasten päälle pissimistä.

Greenpeace ei vastusta Arktiksen luonnonvarojen kestävää käyttöä. Mutta tästä ei nykytilanteessa ole kyse. Arktiset valtiot eivät ole pystyneet sopimaan edes luonnonvarojen käyttöön liittyvistä turvallisuussäännöistä, saati yhteisen Jäämeremme luontoa säilyttävistä suojelualueista. Jäämerellä on öljykuume, johon osa Suomenkin päättäjistä haluaisi osallistua hinnalla millä hyvänsä, vaikka poraus jäätyvillä merillä ei ole edes vielä alkanut. Tietyissä Suomen poliitikkopiireissä halutaan unohtaa Suomen arktisen strategian linjaukset ympäristönsuojelun ensisijaisuudesta.

Hallituksen ja eduskunnan juuri hyväksymän arktisen strategian linjaukset ovat yllättävän hyvää tasapainoilua ympäristöriskien torjumiseksi ja kestävän liiketoiminnan kehittämiseksi.  Mutta strategian ristiriita on selvä, siinä on kaikille kaikkea. Siitä voi lukea ilmaston ja arktisen luonnon suojelun tarpeen ensisijaisuuden. Toisaalta taas strategiassa halutaan edistää myös teollisuustoimintaa, joka vaarantaa tämän kaiken. Vaikka Arktikselle sovittaisiinkin suojelualueita, yksikin poraushanke voi aiheuttaa suunnatonta tuhoa.

Näköpiirissä olevilla toimintatavoilla on vain ajan kysymys, milloin iso öljyvahinko sattuu. Tapahtuessaan tämä olisi pysyvä vahinko. Jäämerellä öljy ei kylmyyden vuoksi haihdu tai hajoa vuosikymmeniin, vaan tuhoaa Jäämerta ja sen rantaa ihmiskatsannossa pysyvästi. Ja kaikki tämäkö vain, jotta nykyinen sukupolvi saa hiukan lisää öljyvaroja kuumentamaan ilmastokriisin keittoa, jossa jo lastemme kanssa istumme? Mitähän voimme kertoa tällaisesta ”strategiasta” lapsillemme, kun he joku päivä kysyvät?

Suomessa joissain piireissä vallitsee kyynisen realismin talouspolitiikka. Väitetään, että öljyä porataan jäämerellä joka tapauksessa, unohtaen hankkeiden taloudelliset epävarmuudet. Joidenkin toimintastrategia tuntuu olevan, että arktinen elinympäristömme voidaan uhrata kvartaalitalouden alttarille. Suomen tulee varmistaa hyötynsä öljykatastrofista ja osallistua ilmastokatastrofin pahentamiseen. Ja vaikka jäävuori jo näkyy edessä, huudetaan lisää höyryä, ehdimmepä ainakin uppoamaan Titanicin ensimmäisessä luokassa. Sanalla sanoen näin olisimme ajamassa ihmiskuntaa karille ja lapsiamme veden varaan vain myydäksemme ensiluokkaisia pelastusliivejä.

Uutisia kyynikoille: jäätyvillä merillä ei vielä porata, lähinnä siksi, että tämä on taloudellisesti hyvin epävarmaa toimintaa. Yksikään öljy-yhtiö ei ole pystynyt vielä onnistuneesti poraamaan öljyä jäätyvällä merellä, vuosien yrityksen ja miljardien panostusten jälkeen. Tämä johtuu siitä, että hankkeet ovat kustannuksiltaan  kannattavuuden rajoilla. Yksikin öljyonnettomuus saattaa tuottaa yhtiöille valtavat tappiot. Kustannukset ja ympäristöhaverit, jotka Greenpeacen nostama kampanja on tuonut valokeilaan, ovat saaneet öljy-yhtiöt joko lykkäämään hankkeita tai jopa olemaan Greenpeacen kanssa asiasta samaa mieltä. Kuten öljy-yhtiö Total sanoi: Arktikselle ei pitäisi öljyn perässä mennä. Tästäkään syystä ei ole sattumaa, että juuri Venäjä ja Gazprom on ensimmäisenä aloittamassa poraukset jäämerellä. Länsimaissa öljyvahinkoihin osallisina olleet yhtiöt, mukaan lukien valtionyhtiö Arctia Shipping, joutuvat vahinkojen maksajaksi, kuten Etla tannoin varoitti. Venäjällä on halvempaa, vahingot aiotaan maksattaa yhteisellä ja ainutlaatuisella luonnonperinnöllämme, arktisella luonnolla.

Monessa maassa ilmastokysymykset ja fossiilisten polttoaineiden rajoittaminen ovat nousseet uudestaan ajankohtaiseksi. Fossiilisten polttoainevarojen käyttö ei näytä yhtä vääjäämättömältä kuin muutama vuosi sitten. Öljyn hinta ja kulutus reagoivat autotekniikan kehitykseen ja nopeasti tehostuvaan polttoaineenkulutukseen, joka voi muuttaa kalleimmat ja vaarallisimmat öljyhankkeet eläviksi fossiileiksi yllättävänkin nopeasti. Tiukemmilla päästöstandardeilla ja kustannusohjauksella liikenteen öljynkulutusta voitaisiin voimakkaasti vähentää. Tämä olisi parempi vaihtoehto.

Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Arktisen alueen valtiot ja asukkaat tulevat käyttämään lämpenevää pohjoista aluetta myös liiketoimintaan. Kysymys onkin vain missä, mihin, ja millä ehdoilla?

Jo Arktiksen väylien avaaminen laivaliikenteelle tuottaa mahdollisuuksia suomalaiselle osaamiselle öljyvahinkojen torjumisessa, mahdollisesti jopa jäänmurtajille. Jo laivaliikenne tuo taloudellisia mahdollisuuksia ja öljyonnettomuuden uhkia, joihin kaupunkien ja maiden pitää varautua. Isoja taloudellisia mahdollisuuksia liittyy Jäämeren jättimäisiin uusiutuviin luonnonvaroihin, tuulivoima, aalto-, ja vuorovesivoiman parissa.  Nämä luovat kysyntää myös offshore-tekniikoille. Suomalaisten ei ole pakko pelata venäläistä rulettia öljynporauksella, joka tekee Jäämeren luonnon öljytuhosta vain ajan kysymyksen.

Uusi ministeri Pekka Haavisto joutuu nyt viemään hallituksen konkreettisten valintojen eteen.  Nyt on aika keskustella, mikä käytännössä on se kestävä arktisten luonnonvarojen käyttö, josta Suomessa mantrana puhutaan. Kestävämpi visio voi aiheuttaa isoja muutoksia arktiseen öljyhuumaan.

Harri Lammi


ps. 1980-luvulla Greenpeace alkoi ajaa mahdottomaksi leimattua hanketta. Se vaati, että yksi maapallon manner, Etelämanner, rauhoitettaisiin kaivostoiminnalta. Maailman eri maat nauroivat ajatukselle ja jatkoivat kiistelyä mineraalien ja öljyn hallinnasta. Kymmenen vuoden kiistelyn jälkeen vuonna 1991 maat päätyivät sopimaan Etelämantereen suojelusta.