Joss Garman, Greenpeace

Katsellessani viime syyskuussa aavaa, kirkasta Pohjoista jäämerta, mieleeni tulivat usein ensimmäiset tutkimusmatkailijat, jotka kulkivat samanlaisten maisemien halki molemmissa planeettamme jäisissä ääripäissä. Niin jännittävää kuin olikin ensi kertaa astua ajelehtivalle pohjoiselle jäätikölle, on vaikea käsittää millaista se on ollut heille, jotka ovat olleet venyttämässä ihmiskunnan tutkimien alueiden rajoja.

Vaikkakin loputtomilta näyttävät jäätiköt ja meri ovat kauniita, ne ovat myös vakavasti otettavan tylyjä – kuten legendaarisen, brittiläisen tutkimusmatkailijan kapteeni Robert Falcon Scott kuuluisat sanat korostavat:

”Jos olisimme jääneet henkiin, minulla olisi ollut kerrottavana tarina kumppanieni lujuudesta, kestävyydestä ja rohkeudesta, joka olisi liikuttanut jokaisen englantilaisen sydäntä. Se tarina jää näiden karkeiden muistiinpanojen ja meidän kuolleiden ruumiittemme kerrottavaksi.”

Hän viittasi seuralaisiinsa Edward Wilsoniin, Henry Bowersiin, Lawrence Oatesiin ja Edgar Evansiin, jotka kulkivat hänen kanssaan viimeisen matkan Etelänavalle, eivätkä hänen laillaan myöskään palanneet elävinä takaisin. Heidän ruumiinsa löydettiin Scottin päiväkirjojen kanssa myöhemmin, marraskuussa 1912.

Brooks Range

 

Vaikka onkin totta, että matkallaan etelänavalle sata vuotta sitten - ”maailman pahimmalla matkalla” -  Kapteeni Scott ryhmineen ei koskaan joutunut ajattelemaan jääkarhujen ilmestymisestä jäälauttojen takaa (muistattehan, että Etelämantereella ei ole jääkarhuja), heidän piti taistella vielä kylmempiä lämpötiloja vastaan kuin mitä pohjoisessa voi koskaan kokea. He viettivät viikkoja kulkien ympäristössä, jossa pakkasta oli jatkuvasti 37 astetta.

Eräänä iltana viimevuotisella Pohjoisen napaseudun matkallamme vietimme Arctic Sunrisen messissä pari tuntia keskustellen siitä, kuinka ainutlaatuisia noiden seikkailujen on täytynyt olla. Retkikuntamme johtaja, Frida Bengtsson, joka on minua paljon perehtyneempi varhaisiin tutkimusmatkailijoihin, intoili tarttuvasti kanssa-skandinaavistaan Roald Amundsenista, joka lopulta voitti kilpailun Etelänavan saavuttamisesta. Näin Frida kuvailee blogissaan tämän saavutuksen vuosipäivää:

”Napa-alueet olivat kiinnostaneet Amundsenia nuoresta asti. Hänellä oli tapana nukkua ikkunat auki antaen kylmien Norjan öiden karaista ruumistaan ja valmistaa häntä tutkimaan noita alueita. Poikavuosien unelmat muuttuivat aikamiehenä suunnattomaksi seikkailuksi, jossa hän purjehti Luoteisväylän läpi (1903-1906), saavutti Etelänavan sata vuotta sitten ja lensi Pohjoisnavan yli ilmalaiva Norgella vuonna 1926.”

Vaikka Amundsen kiistämättä onkin ensimmäinen ihminen, joka on saavuttanut sekä pohjois- että etelänavan, kapteeni Scott löysi 400 uutta eläinlajia Etelämantereelta, teki merkittäviä tieteellisiä havaintoja, ja aukoi uusia uria maantieteelliselle ymmärrykselle, kuten Sir David Attenborough taannoin muistutti BBC:llä. (Toimituksen huomio, YLE näyttää BBC:n jäinen planeetta -jaksot TV:ssä ja YLE-areenassa. Viimeinen jakso 11.2)

Jokaisella napa-alueille uskaltautuneella jonka tunnen, on tarttuva intohimo niiden jylhään komeuteen, loistokkuuteen, luonnon monimuotoisuuteen ja sitä myöten niiden suojeluun. Ei siis liene sattumaa, että kapteeni Scottin pojasta – Sir Peter Scottista - tuli nykyaikaisen ympäristöliikkeen isä, yksi WWF:n ja  IUCN:n (Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto) perustajista. Eikä varmasti ole yllättävää Sir Robert Scottin pojalta, että hänen intohimonsa oli Etelämantereen suojelu ihmisen hyväksikäytöltä.

Mutta nyt niin Etelämanner kuin pohjoinen napa-alue ovat läpikäymässä muutoksia, joiden seuraukset tunnetaan ympäri maailman. Amerikkalainen National Snow and Ice Data Centre, yksi maailman johtavista napa-alueiden tutkimuslaitoksista sanoo: ”[…] Eteläisellä jäämerellä on tärkeä tehtävä, sillä se suojelee Etelämantereen mannerjäätikköä aalloilta, lämpimämmältä pintavedeltä ja lämpimämmältä ilmalta, jotka voivat horjuttaa Etelämantereen jäätikköä ja nopeuttaa mannerjään virtausta mereen. Joillain alueilla Eteläinen jäämeri ei ole enää niin vakaa kuin se on ollut.” Samaan aikaan planeetan toisessa päässä Pohjoinen jäämeri on kutistunut noin kymmenen prosenttia vuosikymmentä kohti vuodesta 1979 – noin 72 000 neliökilometriä vuodessa. Tämä on todella merkittävää miljoonille ihmisille ympäri maailman, koska se vaikuttaa Jäämeren kykyyn pitää maapallon ilmasto vakaana.

Kun pidetään mielessä nämä dramaattiset muutokset navoilla ja muistetaan niiden merkitys muulle maailmalle, kapteeni Scottilla ei voinut olla aavistusta viimeisten päiväkirjamerkintöjensä laajemmasta merkityksestä. Nyt hänen viimeiset tunnetut sanansa - ”Herran tähden, pitäkää huolta ihmisistämme”- voivat tarjota meille uuden iskulauseen kampanjoidessamme maapallon herkän tasapainon suojelun puolesta.

JOSS GARMAN, kampanjoitsija, Greenpeace UK

Garman on Guardianin mukaan yksi maailman 50 ihmisestä, jotka voivat pelastaa planeetan.

Käännös: Jenni Blomqvist


Seuraa Greenpeacen kampanjaa arktiksen suojelemiseksi