26. marraskuuta 2012

Hurricane Sandy Projection © Michael Nagle / Greenpeace


Tiedättehän roolipelamisen? Alan harrastajat kuvaavat sitä näin:

“Pelatessaan roolipeliä pelaajat yleensä istuvat pöydän ääressä ja eläytyvät kuvitteellisiin hahmoihin, jotka toimivat kuvitteellisessa maailmassa.” (www.larp.fi)

Qatarin Dohassa alkaa tänään YK:n ilmastokokous, joka muistuttaa roolipeliä. Monet maat näyttelevät maita, joita eivät oikeasti enää ole. Toiset puhuivat teoista, joita eivät oikeasti ole tehneet. Yhdessä näytellään ilmastonmuutoksen torjumista ja lopussa tiedotetaan edistymisestä, vaikka tosimaailmassa tulokset eivät juuri näkyisikään.

Ei ihme, että koko YK:n neuvotteluprosessin olemassaoloa on alettu kyseenalaistaa. Pelätään, että prosessista on tullut itseään ruokkiva hirviö, jonka ainoa tarkoitus on pitää itsensä hengissä ja elämästä vieraantuneet neuvottelijat ja asiantuntijat leivissä.

“Roolipeli voidaan nähdä lähes karnevaalin tapaisena kokonaisuutena, jossa yhdessä irrottaudutaan tavallisesta arkisesta olotilasta ja siirrytään vähäksi aikaa toiseen maailmaan, jossa vallitsevat toisenlaiset säännöt.”
(tutkija Leppälahti, Wikipedian mukaan)

Onko näiden kokousten jatkamisessa siis mitään järkeä? Onko niille vaihtoehtoja?

Kyllä, neuvottelujen jatkamisessa on järkeä. Kokoukset pakottavat hallitukset kohtaamaan ilmastonmuutoksen todellisuuden vähintään kerran vuodessa, kansainvälisen median valokeilassa. Reilun kahden viikon ajan hallitukset joutuvat yhdessä ja erikseen kertomaan äänestäjilleen ja muulle maailmalle, mitä ne aikovat asialle tehdä sekä perustelemaan, onko se riittävää vai ei.

Vuosien varrella paljon on saatu aikaiseksikin. Ymmärrys ongelmasta on lisääntynyt dramaattisesti ja niin valtiot kuin yrityksetkin ovat ryhtyneet toimiin, joita ilman olisimme vielä huonommassa tilassa kuin tänään. Silti on selvää, että se ei riitä.

Radikaalia suunnanmuutosta ja huomattavasti nopeampia päästövähennyksiä vaativien lista on kasvanut vuosi vuodelta yhä laajemmaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi. Viime aikoina äänessä ovat olleet tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen lisäksi muun muassa Maailmanpankki ja suursijoittajat. Myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA on laittanut oman arvovaltaisen tutkansa päälle ja tunnistanut nykymenossa vakavia uhkia.

YK ei pysty pakottamaan yhtään maata vähentämään päästöjään. Silti YK:n alaisille neuvotteluille ei ole parempaakaan vaihtoehtoa. Lopulta kyse ei ole siitä, millä foorumilla neuvotteluja käydään vaan siitä, mitä yksittäiset maat ja maaryhmät ovat valmiita tekemään ja syntyykö niiden kesken painetta ja luottamusta yhteiseen tekemiseen. Niin kauan kuin kolme isointa päästäjää eli Kiina, Yhdysvallat ja EU jumittavat kukin omassa poterossaan kieltäytyen liikkumasta ennen muita, homma seisoo.

Meilläpäin ajatellaan yhä useammin, että Kiina tässä on se ongelma – ja Yhdysvallat. Eikä suotta. Kiinan päästöt ovat kasvaneet vuosituhannen alusta räjähdysmäisesti. Yhdysvallat puolestaan on puhunut päästövähennyksistä yli 20 vuotta mutta juuri mitään ei ole tapahtunut.

Mutta myös Eurooppa on osa ongelmaa.

YK:n ilmastoroolipelissä EU haluaa esittää ilmastohyvistä: Kioton pöytäkirjan tavoitteet on saavutettu, uusia on asetettu vuodelle 2020 ja hiilipäästöille on napsautettu sakko päästökaupan avulla. Köyhille maille luvattua avustusta on toimitettu ja vähähiilinen talous asetettu unionin pitkän aikavälin tavoitteeksi.

EU on apukoulun priimus. Mutta kun se vaan ei riitä.

Kioton tavoite oli löysä, EU:n 2020 tavoite ei ole juuri “business as usual” -kehitystä parempi ja päästökaupalle nauravat jo naurismaan aidatkin, elleivät itke, sillä se ei ole onnistunut luomaan kannusteita ilmastoystävällisille investoinneille. Köyhille maille suunnattu rahoitus, jonka piti olla uutta ja lisäistä, onkin pääasiassa uudelleennimettyä vanhaa kehitysyhteistyörahaa, eikä pitkän aikavälin tavoite vähähiilisestä taloudesta näy unionin lyhyen tähtäimen toimissa.

EU ei pysty pysäyttämään ilmastonmuutosta yksin. Ei, vaikka pysäyttäisi kaikki päästönsä huomenna. Mutta EU pystyy halutessaan näyttämään, miten vähähiilinen yhteiskunta rakennetaan ilman, että hyvinvointi kärsii. Meillä on siihen teknologia, tieto ja taito. Niin kauan kuin emme itse sitä tee, on turhaa valittaa, jos muutkaan eivät tee.

Doha on matalan profiilin kokous, sillä uusi kattava sopimus on määrä solmia vasta 2015. Todellisen pöhinän odotetaan käynnistyvän ensi vuonna, kun uudelleenvalittu Obama sekä Kiinan uusi pääministeri Li Keqiang ovat päässeet omilla tahoillaan vauhtiin ja hallitustenvälinen tiedepaneeli IPCC alkaa julkistaa uusia arvioita siitä, missä ilmaston lämpenemisen suhteen mennään ja mitä on tehtävä. Meitä eurooppalaisia olisi syytä kiinnostaa, millä eväin EU tähän kierrokseen valmistautuu. Jäämmekö statistiksi tai uhriksi vai lähestymmekö asiaa ratkaisukeskeisesti?

EU:n sisällä monet ovat jo ottaneet kantaa: progressiiviset maat ja yritykset ovat taistelleet tarmokkaampien päästövähennysten puolesta painottaen, että on EU:n oma etu rakentaa vähähiilistä tulevaisuutta huolimatta siitä, mitä muut maat tekevät tai ovat tekemättä. Miksi jäädä odottamaan kansainvälistä sopimusta, joka syntyy tai ei synny, jos nyt jo tiedetään, mitä on joka tapauksessa tehtävä?

Saastuttava teollisuus sekä fossiiliriippuvaiset maat, kuten Puola, takertuvat kiinni kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun, vastustaen uusia ilmastotoimia ja EU:n päästökaupan korjaamista.

Suomi on lillunut "ottiatuota"-osastolla. Kuinka kauan vielä?