“Puhkaise kuuman ilman kupla”, vaativat järjestöjen kyltit eilen Dohassa. Yksi heppu oli vuorattu mustilla ilmapalloilla ja toinen tyrkytti neuvottelijoille roskakoreja, joihin ylimääräisiä päästöoikeuksia voisi heittää.

Kun kokousta on jäljellä enää pari päivää, on niin kutsutun kuuman ilman kohtalo käymässä yhä kuumemmaksi. Venäjä ja Puola ovat pysyneet yhteistyöhaluttomina kun taas EU heiluttelee käsiään, Puolaan vedoten.

Mutta hetkinen, mitä tämä kuuma ilma nyt oikein olikaan ja miten se liittyy mihinkään? Kelataanpa hieman taaksepäin.

Kuumaa ilmaa voisi kutsua myös huuhaa-päästövähennyksiksi. Sillä tarkoitetaan käytännössä ylimääräisiä päästöoikeuksia, jotka eivät ole tarmokkaan ilmastopolitiikan seurausta, vaan perustuvat luovaan tavoitteenasetteluun 15 vuotta sitten.

Kun Kioton pöytäkirjaa 1990-luvun puolivälissä neuvoteltiin, tavoitteena oli pilkkihaalari, mutta saatiin shortsit. Eli tavoitteet jäivät kokonaisuudessaan liian laihoiksi. EU:kin lähti hakemaan teollisuusmaille 15 % vähennyksiä, mutta lopputulos oli 5 %. Lisäksi sopimukseen leivottiin porsaanreikiä, jotta niin kutsutut siirtymätalousmaat saataisiin mukaan. Ne saivat “tavoitteet”, jotka sallivat niiden päästöjen kasvaa tuntuvasti. Tätä perusteltiin sillä, että maiden taloudet olivat romahtaneet vajaa vuosikymmen aiemmin, kommunistisen järjestelmän kaaduttua. Voi kuitenkin kysyä, oliko järkevää tai edes reilua palkita maita siitä, että niillä oli aiemmin ollut suuripäästöiset ja epätehokkaat taloudet.

Nyt, kun Kioton ensimmäinen sitoumuskausi lähenee loppuaan, niitämme laihojen tavoitteiden satoa. Vaikka EU ja muut ovat jotain tehneetkin, on teollisuusmaiden näyttö kokonaisuudessaan ollut heikkoa. Silti lähes kaikilla jää päästöoikeuksia (Assigned Amount Unit, AAU) käyttämättä. Suurin osa ylimääräisistä luvista on siirtymätalousmailla, joiden päästöt eivät kasvaneetkaan niin nopeasti. Venäjä, Ukraina ja Puola omistavat 70 % luvista.

Kaiken kaikkiaan kuumaa ilmaa on 13 miljardia tonnia, eli Kiinan ja EU:n vuotuisten päästöjen verran. Siis paljon. Ongelma syntyy, jos näillä huuhaa-oikeuksilla korvataan oikeita päästövähennyksiä tulevaisuudessa. Sen sijaan, että maat vähentäisivät päästöjään, ne käyttäisivät tallentamiaan tai esimerkiksi Venäjältä ostamiaan “vapaudut päästövähennyksistä” -kuponkeja.

Suurin osa maista haluaa korjata ongelman uuteen sopimusjärjestelmään siirryttäessä. Venäjä, Ukraina ja Puola ovat eri mieltä, väittäen päästölupiaan ansaituiksi. Argumentti ei vakuuta, sillä vuosien varrella Venäjä ja Puola ovat usein jököttäneet kansainvälisten ilmastoyhteistyön tulppana ja vähät välittäneet toimista kotimaissaan. Ukraina, joka myöskään ei ole antanut ilmastotoimille paljoa painoarvoa, jäi vuonna 2010 kiinni “vihreisiin investointeihin” korvamerkittyjen päästökaupparahojen väärinkäytöstä.

Kaikilla kolmella maalla on yhä korkea energiaintensiteetti, mikä kielii energiantuhlauksesta. Toisaalta se tarkoittaa valtavaa taloudellisesti kannattavaa energiansäästöpotentiaalia. Silti Venäjä ja Ukraina ovat asettaneet vuodelle 2020 “ilmastotavoitteet”, jotka mahdollistavat niiden päästöjen kasvun jopa nopeammin kuin mitä business-as-usual -ennusteet povaavat. Kioton säännöillä tämä loisi uutta kuumaa ilmaa. Puola on puolestaan torpannut EU:n pyrkimykset uusista päästövähennyksistä. Eli se niistä ansaituista oikeuksista.

Kansalaisjärjestöt vaativat tavoitteiden tiukentamista sekä kuuman ilman rajoittamista, myyntikieltoa ja lopulta (toisen sitoumuskauden lopussa) mitätöimistä. Kehitysmaaryhmä on tehnyt asiassa kohtuullisen kompromissiehdotuksen, joka kutistaisi ylijäämälupien käytännön vaikutuksen pieneksi ja estäisi kaupankäynnin. Ratkaisevassa asemassa oleva EU ei kuitenkaan ole kyennyt kannattamaan ehdotusta, vedoten Puolaan. Unioni haluaa pitää viimeiseen asti kiinni yksimielisyydestä, vaikka mikään ei estäisi EU:n ministereitä äänestämästä.

Myös YK pyrkii aina yksimielisyyteen, mutta voi olla, että asia menee lopulta äänestykseen. Tällöin riittäisi, että kolme neljäsosaa äänestäisi sääntömuutoksen puolesta. Muutokset astuisivat voimaan vain niille, jotka hyväksyvät ne. Jos Venäjä ei niitä hyväksyisi, voisi se teoreettisesti pitää päästöoikeutensa, mutta Kioton markkinoille sillä ei olisi asiaa – ja tuskinpa muillekaan hiilimarkkinoille.

EU on yrittänyt väistellä koko ongelmaa toteamalla, että kukapa tuota kuumaa ilmaa ostaisi muutenkaan. Näinhän voisi loogisesti ajatella. Kokemus kuitenkin osoittaa, että kel porsaanreikä on, se sitä käyttää - tavalla tai toisella. Viisainta olisi siis siivota tämä sotku nyt suosiolla ennen kuin uuden, vuonna 2015 solmittavan kattavan sopimuksen neuvottelut toden teolla käynnistyvät.

Siispä EU, reippaasti esiin vaan sieltä Puolan selän takaa ja kuplaa puhkomaan!

KAISA KOSONEN

Kuuma ilma -performanssi Dohassa 4.12.2012

Kuva: Kyle Gracey/SustainUS