Tilman Curdt

Jokaisessa suoran toiminnan protestissa tulee hetki, jolloin tietää päässeensä tavoitteeseen. Tällä kertaa se tapahtui, kun kiinnitin lukkoni kaiteeseen komentosillan alapuolelle, tutkan viereen. Siinä olin ja estin jäänmurtajaa lähtemästä Shellin öljynporauslaivastoon Alaskan pohjoispuolelle.

Se olikin lähes ainoa asia, joka meni suunnilleen suunnitellusti. Niinhän se menee, suunnitelma A kestää yleensä minuutin, sen jälkeen on improvisoitava. Paikka johon halusimme kiinnittää banderollin ei kelvannut, sillä kaide ei ollut tarpeeksi korkea. Seuraava paikka puolestaan oli liian kapea, joten kannoimme kertaalleen avatun ja uudelleen pakatun banderollin tikkaita ylös ja ripustimme sen uhmaamaan tuulta tyynyn näköiset hiekkasäkit painoina.

Kun mietin tapahtunutta, kaikki tuntuu sekavalta. Kaikki aktivistit yrittämässä laivaan yhtä kulkusiltaa pitkin, yksi miehistön jäsen yrittämässä pysäyttää kaikkia heitä, adrenaliini syöksymässä kaikkien solujen läpi, vaikeuksien vaistoaminen, stressi, jännitys, kärsimättömyys ja uskomaton energia, joka pitää sinut liikkeessä.

Me teimme sen! Siinä vaiheessa hyvänolon tunne valtaa kehon. Silloin tajuaa mitä on juuri tehnyt ja muistaa, miksi sen teki. Pitkä matka, tuntien valmistelut ja se mitä loppupäivä vielä tuo tullessaan ovat kokonaan merkityksettömiä sillä saavutuksen hetkellä. Kun muistelen tapahtumaa jälkeen päin, tämä on se, mitä muistan.

Minun täytyy myöntää, en tee tätä pelkästään planeetan vuoksi. Teen tämän siksi, että en voi vain antaa asioiden tapahtua niin kuin niillä on tapana. Miten voisin perustella itselleni, että laiskottelin, kun ahne yritys kuten Shell vaaransi yhden viimeisistä turmeltumattomista paikoista planeetalla? Vain siksi, että voisi pidentää öljyn aikakautta muutamalla vuodella. En ole moraalisen universalismin fani, mutta joskus tiedän, mikä on oikea teko.  Tämä teko, tämä protesti, oli juuri oikea teko minulle.

Tilman Curdt
Greenpeacen aktivisti Saksasta