Severn Suzuki, tyttö joka hiljensi maailman 12-vuotiaana, on lähes minun ikäiseni. En vieläkään taitaisi selvitä kuivin silmin hänen kuuluisasta puheestaan maailman päättäjille Rion ympäristö- ja kehityskokouksessa 1992. Olin itse tuolloin 14-vuotias kuopiolainen koululainen ja myös me olimme askarrelleet biologian tunnilla viestejä noille samaisille päättäjille. 

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, hallitukset ovat palanneet Rioon arvioimaan planeetan tilaa, saavutuksiaan ja seuraavia askeleita. Myös Severn on täällä. Ja minä. Ja vähän kaikki. Seuraavan vuorokauden aikana tänne saapuu yli sata valtionpäämiestä ja -naista sekä valtava joukko ministereitä – Suomestakin neljä. Tästä on kuulemma tulossa suurin YK-kokous ikinä.

Samalla kokouksen viralliset tulokset ovat jäämässä ehkä pienimmiksi ikinä.

Rio+20 ilmastokokous - pelkkää puhetta?

Kokouskeskuksen käytävillä vallitseekin jonkin sortin yleinen hämmennys. Täällä sitä ollaan, puhumassa maailman tilasta, joka on monella tapaa pahempi kuin 20 vuotta sitten ja joka jopa Maailmanpankin mukaan vaatii pikaista suunnanmuutosta seuraavien 5-10 vuoden sisällä. Samalla virallisen osuuden tunnelma on kiireetön ja jotenkin väsähtänyt. Hallitukset jumittavat talouskriisin vahvistamissa poteroissaan pyörittäen vanhoja, kuluneita fraasejaan omista kansallisista intresseistään ja rajoituksistaan, vaatien enemmän toimia muilta. G77 ja Kiina -kehitysmaaryhmän retoriikka heijastaa maailmaa, jota ei enää ole ja samalla teollisuusmaat (Kanada ja Yhdysvallat etunenässä) välttelevät vastuutaan, jota ne eivät koskaan kantaneet ja lupauksia, jotka ne haluavat haudata. Euroopan maat ajavat kunnianhimoisempaa otetta, mutta niidenkin uskottavuutta syö omien näyttöjen vajaavaisuus.

Olen ottanut tämän prosessin aika henkilökohtaisesti. Viimeisten puolentoista vuoden aikana olen uuvuttanut läheisiäni loputtomilla pohdinnoilla siitä, missä mennään ja mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Mitä pitäisi tehdä - töissä ja omassa elämässä. Olen kysellyt samaa ihmisiltä, jotka olivat Riossa 20 vuotta sitten ja saanut liikuttavia, henkilökohtaisia vastauksia. (Esimerkiksi edeltäjälläni Remillä on loputtomasti mielenkiintoisia tarinoita ja perspektiiviä). Olen pohtinut, miksi tiedeyhteisön viesti ei mene perille. Työni puolesta olen kollegojeni kanssa tehnyt kokoukselle virallisia esityksiä, haastanut presidentti Halosen johtamaa YK:n korkean tason paneelia ja pohtinut sen tuloksia. Olen miettinyt monikansallisten yritysten roolia viimeisten 20 vuoden aikana, bruttokansantuotteen palvomista ja vihreää taloutta. Olen vedonnut hallituksiin fossiilisten tukien alasajamiseksi, saaden vetoapua muun muassa Bloombergilta ja kokouksen koordinaattorilta, ja niin edelleen. Silti tässä koko prosessissa riittää pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa – ja sietääkin.

Se on jo tässä vaiheessa selvää, että kokouksen virallinen tulos ei tule kääntämään kehityksen suuntaa. Päätösluonnoksen otsikko ”Tulevaisuus, jonka haluamme” (The Future We Want) on irvokas suhteessa laihaan sisältöönsä. Pääsihteerimme sanoin paperi ei heijasta tulevaisuutta, jonka haluamme, vaan se on kivulias muistutus siitä nykyisyydestä, joka meillä on. Eilen Pavan Sukhdev totesi puheensa päätteeksi, että jos emme muuta kehityksen suuntaa ja pian, emme saa tulevaisuutta, jonka haluamme vaan tulevaisuuden, jonka ansaitsemme. Auts!

YK:n sihteeristö ja kokouksen isäntä Brasilia heittävät palloa yhä enemmän meille kansalaisyhteiskunnan suuntaan sanoen, että se, mitä kokouksen ulkopuolella oheistapahtumissa tapahtuu ja millaista tulevaisuutta niillä luodaan on vähintään yhtä tärkeää ellei tärkeämpää kuin viralliset tulokset. 

Olen samaa mieltä siitä, että muutos ei voi lähteä pelkästään hallituksista, ylhäältä alaspäin. Toisaalta se, mitä kansalaisjärjestöt, kunnat ja progressiiviset yritykset haluavat yli kaiken, on että hallitukset auttavat muutosagentteja – luomalla sellaista lainsäädäntöä, instituutioita ja taloudellisia ohjauskeinoja, jotka palkitsevat ympäristöystävällisten ja sosiaalisesti reilujen ratkaisujen edistäjiä sekä poistavat köyhyyttä ja kurjuutta. Mutta niin kauan kun tilanne on se, että saastuttaminen on halvempaa kuin saastuttamatta jättäminen; iso osa yritysten aiheuttamista ympäristöhaitoista jää yhteiskuntien maksettaviksi; bruttokansantuotteen paisuttamiseen tähtäävä politiikka suosii lyhyen tähtäimen hyötyjen maksimointia ja monikansalliset yritykset, jotka saattavat olla liikevaihdoltaan isompia kuin kokonaiset valtiot, pystyvät hyödyntämään globaalihallinnan porsaanreikiä ja kilpailuttamaan maita sen suhteen, kenellä on heikoin ympäristö- ja työlainsäädäntö – ja maat alistuvat tähän – on kehitystrendien muuttaminen alhaalta käsin tarpeettoman vaikeaa.

Poliittisten päättäjien on löydettävä selkärankansa ja rohkeutensa ja hoidettava oma osuutensa muutoksesta päätöksinä, joita kansalaisyhteiskunnan muutosagentit niiltä odottavat.

Lopuksi hyviä uutisia: valtamerten suojelun suhteen kokous voi hyvinkin ottaa harppauksen eteenpäin. Greenpeacen ykköstavoite tälle kokouksella (ulkomerten suojelun mahdollistava sopimus) voi saada vihreää valoa, jos vaan sopimuksen viimeiset vastustajat kuten Yhdysvallat ja Venezuela saadaan taipumaan. Tämä edellyttää sitä, että EU, joka kannattaa sopimusta, pysyy lujana ja priorisoi asian. Kokouksen puheenjohtajamaa Brasilia on jo nostanut sopimuksen yhdeksi prioriteeteistaan.

Pysykäähän kuulolla!

P.S. Severn Suzukin viesti nyt, 20 vuotta myöhemmin: