Ensitunnelmia punaisen mullan maasta

Mitenhän ilmastonmuutos vaikuttaa kirahveihin, huomaan ajattelevani.

Kuljettajan avatessa ikkunan Nairobin toinen todellisuus tulvii aisteihini. Mustana tupruava pakokaasu on salvata hengityksen. Tekee mieli hengittää ilmaa hihan kautta, mutta päätän sopeutua ilman pehmeää laskua. Jos paikalliset kestävät tätä päivät pitkät ja silti hymyilevät, niin enköhän minäkin pari viikkoa.

Mutta kyllähän se pistää miettimään. Olen tulossa edistämään ilmastonsuojelua maahan, jossa ihmiset joutuvat hengittämään ilmansaasteita, joista meillä on päästy eroon jo vuosikymmenet sitten. Saasteita, joista eroon pääseminen oli ilmastonmuutoksen torjumisen rinnalla lastenleikkiä. Millä perusteella uskon sitten ihmiskunnan pystyvän selättämään monimutkaiseen ilmasto-ongelman? Siksikö, että ilmastonmuutos ei tunne rajoja, vaan on yhteinen ongelma? Sitä ei voi eristää kauas pois omalta tontilta, joskin maailman rikkailla tulee toki olemaan paremmat mahdollisuudet varautua ja sopeutua kuin köyhillä ja tähän osa väestä ilmeisesti edelleen tuudittautuukin.

Toisaalta saan voimaa ajatuksesta, että ilmastonmuutoksen torjuminen, eli fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla energialähteillä ja metsien hävityksen lopettaminen palvelee monia muitakin tavoitteita - myös mustista kaasuista eroon pääsyä. Siksi riittävä maailmanlaajuinen tahtotila voi hyvinkin löytyä ajoissa.

Kuski, Charles, kysyy, miksi olen tullut Keniaan. (Täällä kaikki taksikuskit, tarjoilijat, vartijat ovat rennon tuttavallisia ja kertovat aina heti alkuun etunimensä, joka kaikilla tuntuu olevan englantilainen.) Kerron, että olen tulossa YK:n ilmastokokoukseen. Charles ei ollut kuullut ilmastonmuutoksesta, saati kokouksesta. Myöskään sanat "greenhouse gases" tai "global warming" eivät hälyttäneet kelloja. Niinpä kuittasin asian sanomalla, että ympäristökokous. Sama toistui torilla ja ravintolassa. Otsonikadon kenialaiset kyllä tiesivät.

Tarina tuntuu liian pitkältä kerrottavaksi. Lisäksi se on epämiellyttävä totuus, jota ei halua vain sylkäistä ohimennen asiasta tietämättömän naamalle. Että me teollisuusmaiden tyypit (joskin kasvavissa määrin myös nopeasti teollistuvien maiden tyypit) ollaan aiheutettu tällainen ongelma, joka on itse asiassa ihmiskunnan suurin uhka, ja tulee itse asiassa vaikuttamaan pahiten muun muassa teidän maihin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, tuomaan teille ruuantuotanto-ongelmia, vesipulaa, tauteja ja muuta ikävää, vaikka te olette siihen vähiten syyllisiä. Vuosituhannen vaihteen tilastovertailussa yksi suomalainen tuotti keskimäärin 37 kertaa enemmän päästöjä kuin yksi kenialainen.

Jätän siis kertomatta, jos aikaa on vain vähän.

YK:n ilmastokokous järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Onkin selvää, että kehitysmaiden ääni ja toiveet on nyt otettava huomioon erityisen vakavasti. Teollisuusmaiden on turvattava kehitysmaille edellytykset puhtaampaan teknologiaan, sekä ilmastonmuutoksen väistämättömiin seurauksiin varautumiseen ja sopeutumiseen. Vaikka sulkisimme kaikki piiput ja pysäyttäisimme autot tänään, nousisi lämpötila vielä noin puoli astetta nykyisestä, mikä tulee jo lisäämään esimerkiksi kuivuuksia ja vesipulaa Afrikassa. Tästä meidän tulee ottaa vastuuta.

Viime viikolla julkaistu Sir Nicholas Sternin 700-sivuinen arvio ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista muistuttaa siitä, mitä ympäristöjärjestöt ovat hokeneet jo pitkään: ilmastonmuutoksen torjuminen tulee huomattavasti halvemmaksi kuin torjumatta jättäminen. Torjumattomuus voi Sternin mukaan maksaa jopa 20 kertaa enemmän.

Tämä tulee olemaan minun ja kollegoideni keskeinen viesti täällä. Mitä kauemmin valtiot viivyttelevät, sitä kalliimmaksi ilmastonmuutos tulee, ja sitä epätodennäköisemmäksi riskien torjuminen käy. Siksi yhtäkään vuotta ei ole hukattavana. Nairobissa ei päästä päättämään vielä uusista päästövähennystavoitteista, mutta käsittelyssä on monia muita asioita, joilla tulevaa sopimusta rakennetaan. Kioton pöytäkirjan uudelleenarviointia, metsien hävityksen estämistä, sopeutumista, rahoitusta, teknologian siirtoa ja muita yksittäisiä asioita koskevissa asiakohdissa on varmistettava, että ne rakentavat sopimusta, jolla maailman päästöt voidaan taittaa vuosikymmenen sisällä ja puolittaa vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Vähempään emme voi tyytyä.