Jos pitäisi sanoa yksi asia, joka on muokannut ilmastokeskustelua globaalisti vuonna 2019, se on ehkä lasten ääni.

Ruotsalainen, nyt 16-vuotias Greta Thunberg on osannut pukea ilmastonmuutoksen hädän, kriisin syvyyden ja kiireen sanoiksi kirkkaammin kuin ehkä kukaan toinen. Hänen yksin aloittamansa ilmastolakko on levinnyt ympäri maailmaa, ja kymmenet tuhannet koululaiset ovat osoittaneet mieltään.

Samalla Suomessakin on alettu puhua enemmän ilmastonmuutoksen aiheuttamista tunteista ja niistä psykososiaalisista syistä, jotka estävät meitä tarttumasta toimeen.

Tämä on hyvä, sillä ilmastotoimet ovat olleet vuosia vankina massiivisessa tunnelukossa. Meitä aikuisia vaivaa lamaannus, joka johtuu monesta hyvin luonnollisesta syystä. Uhka on niin suuri, että mikään teko ei tunnu riittävältä, joten helpointa on ajatella jotain muuta. On tylsää, jopa epäkohteliasta, puhua ikävistä asioista. Koemme, ettei meillä ole ehkä oikeutta vaatia muutosta, kun itsekään ei ole parempi muita. Ja olemme tottuneet huijaamaan itseämme kollektiivisesti – arkihan rullaa entisenlaisena ilmastouutisista huolimatta, tuudittaen meitä kuvitelmaan, että niin olisi jatkossakin.

Lapsilta monet näistä lukoista puuttuvat. He ovat pystyneet nyt sanoittamaan sen, minkä me aikuiset olemme tienneet pitkään, mutta emme ole saaneet sanotuksi.

Lapsilla olisi ollut syytä huoleen jo pidemmän aikaa, mutta he ovat nostaneet ääntään vasta nyt. Miksi? Pelkäänpä, että vastaus on varsin yksinkertainen. He ovat luottaneet meihin.

Lapset ovat luottaneet, että ongelma on jotakuinkin hallinnassa, kuten heille on kotona, koulussa ja mediassa annettu ymmärtää.

Viime vuoden IPCC-uutisointi sai monet heistä tuijottamaan aikuisia epäuskoisina. Miten voi olla, että meitä uhkaa tällainen katastrofi, ja aikuiset jatkavat elämäänsä kuten ennenkin? Miten voi olla, että ei julisteta hätätilaa, panna turbovaihdetta silmään, luovuta kaikesta muusta, kunnes tilanne on saatettu paremmalle radalle?

Eduskunnan edessä lakkoilevat lapset ja nuoret eivät vaadi vallankumousta, he pyytävät meiltä vain yhtä asiaa: että olisimme aikuisia.

Lasten ääni ei ole tehokas vain siksi, että heillä on kyky puhua ilmastonmuutoksesta kirkkaasti ilman aikuisille tyypillistä kompromissien, kohteliaisuuksien ja realismin verhoa.

Se on tehokas myös siksi, että heidän kysymystensä kohtaaminen vetoaa tärkeimpiin tarpeisiimme. Yksi ihmisen perustarpeista on tietoisuus elämän jatkuvuudesta. Tämä pätee myös lapsettomiin – haluamme tietää, että ihmislaji jatkaa eloaan meidän jälkeemme, sukupolvesta toiseen. Haluamme, että joku näkee ja kokee kaiken sen kauniin, mitä olemme rakastaneet.

Ajatus siitä, että ihmislajilla ei ehkä olisi elämisen edellytyksiä tämän vuosisadan jälkeen, on karmaiseva. Samalla ehkä juuri tämä tunne on se, joka pelastaa meidät ja saa aikuiset toimeen.

Greta Thunberg sanoi Davosissa pitämässä puheessaan, ettei hän halua aikuisilta toivoa, vaan hän haluaa meidän panikoivan. Greta on oikeassa. Katteettoman toivon levittäminen ja nuorten hädän vähättely olisi nyt törkeää.

Itse uskon kuitenkin, että tarvitsemme sekä paniikkia että toivoa. Paniikkiin on syytä, ja paniikin on herätettävä meidät toimimattomuudesta. Mutta jos nyt menetämme toivon, käy alistuminen ilmastokaaokselle lähes vääjäämättä. Tarvitsemme ennennäkemätöntä motivaatiota muuttaa yhteiskuntaamme, ja se vaatii uskoa parempaan tulevaisuuteen. Osoitetaan lapsille, että olemme heidän luottamuksensa ja toivonsa arvoisia.

Sini Harkki