Uusi kansainvälisen ilmastopaneelin raportti analysoi mahdollisuuksiamme pitää ilmaston lämpeneminen Pariisin sopimuksen tavoittelemassa 1,5 asteessa. On vaikea hahmottaa 1,5 ja 2 asteen lämpenemisen eroa, mutta tämä ero on yksi aikamme suurimmista kysymyksistä.

Uusin ilmastotiede kertoo, että mitä lähemmäksi kahta astetta ajaudumme, sitä suurempi on todennäköisyys, että ilmaston lämpeneminen riistäytyy käsistä ja etenee kohti jopa 4 astetta, joka tarkoittaisi monella tapaa tuntemamme ihmiskunnan loppua. Aikaikkuna katastrofin välttämiseksi on todella pieni. Se määrä hiilidioksidia, jonka voimme päästää ilmakehään pysyäksemme 1,5 asteessa, on päästetty tällä tahdilla vuonna 2030. Siihen on 12 vuotta.

Päästöt on saatava laskuun 2020 kunnes olemme globaalisti päästöttömässä yhteiskunnassa jo vuonna 2050. Haaste on ennennäkemätön, emmekä ole ottaneet sitä tosissamme. Ikävä totuus on, että näillä toimilla olemme menossa kohti todella pelottavaa tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on monella tapaa edennyt nopeammin kuin on luultu ja vastauksemme siihen ovat edelleen hajanaisia, liian pieniä ja myöhässä.

Hellekesän kuivattamaa maissipeltoa Etelä-Jyllannissa elokuussa 2018. © Bente Stachowske / Greenpeace

 
On hyvin ymmärrettävää psykologisesti, että ilmastonmuutoksen todellisuuden näkeminen on asia, jolta suojaudumme kieltämällä, sivuuttamalla ja tukahduttamalla. Itsekin pakotan itseni optimismiin, jotta säilyttäisin toimintakykyni. Samalla huijaamme itseämme jatkamaan kuten ennenkin, kiinnittymään niihin arjen toistuviin mekanismeihin, jotka uskottelevat meille, että kaikki on kuin ennenkin. Mutta jos jatkamme näin, emme pysty tarvittavaan toimintaan.

Meillä on metreittäin vankkaa ilmastotiedettä, mutta sen olemassaolo ei ole saanut aikaan muutosta. Näin suuri muutos vaatii valtavaa sisäistä motivaatiota ja pakkoa, ja sen syntyminen on kiinni tunteista.

Jos emme muuta suuntaa lähivuosina, seuraavat sukupolvet eivät ehkä pysty sitä enää tekemään. Näemme jo nyt esimerkkejä siitä, mitä on tulossa. Merenpinnan nousua, hirmumyrskyjä, kuivuuskausia, ruoantuotannon huomattavaa heikentymistä. Satojen miljoonien ihmisten muuttoaalto on todellisuutta jo seuraavina muutamana vuosikymmeninä.

Keskustelu sopeutumisesta tähän tulevaisuuteen on hapuilevaa ja alustavaa. Vielä vähemmän on kuitenkin keskusteltu siitä, mitä mielissämme tapahtuu.

Meistä herkimmillä ja rehellisimmillä tämä todellisuus on jo mennyt ihon alle, ja heidän tunteistaan saamme osviittaa siihen, minkä kanssa saamme painia kohta väestötasolla.

Otaniemen yliopistokampuksella on aloitettu opiskelijoille ilmastoahdistuksen purkupiiri, jossa kävin viime keväänä vierailemassa. On järisyttävää, miten perustavanlaatuinen tulevaisuusajattelua muokkaava tekijä ilmastonmuutos on jo nyt tämän hetken parikymppisille, ja miten suuri kuilu on heidän tunteidensa ja poliittisen puheen, saati sitten toiminnan välissä.

Moni nuori painii kysymysten kanssa, joihin kukaan ei vastaa:

Mitä alaa kannattaa yleensä opiskella, kun kaikki muuttuu?
Miten ikimaailmassa voisi uskaltaa hankkia lapsia?
Miten luottaa mihinkään, mitä yhteiskunta tarjoaa, kun tähän ilmiselvään vaaraan ollaan näin huonosti varautuneita?

Nuori hiilivoiman vastustaja mielenosoituksessa Bangkokissa 12. helmikuuta 2018. Ihmiset kaikkialla haluavat nähdä elämäntyöllä olevan merkitystä, he haluavat nähdä lastensa elävän ja saavan lastenlapsia, sukupolvien ketjun jatkuvan. © Greenpeace

 

On selvää, että aika moni asia niin henkilökohtaisesti kuin yhteiskunnassamme nojaa luottamuksen varaan. Tämä kaikki on kriisiaikoina uhattuna, ja nyt olemme menossa kohti sellaisen mittaluokan kriisiä, jota emme ole ennen nähneet. Tiedämme, että humanitäärisissä kriireissä, sodissa ja nälänhädissä luottamus ja usko tulevaisuuteen on olennaista inhimilliselle jaksamiselle.

Vahvatkin yhteiskunnat hajoavat, jos ihmiset menettävät luottamuksen tulevaisuuteen ja kokevat, että parempaan elämään ei ole mahdollisuutta. Pakolaisaallot ovat jo nyt täynnä ihmisiä, jotka eivät enää uskoneet tulevaisuuteen omassa maassaan.

Ihmisen resilienssi ja kyky sopeutua on uskomaton, mutta pahimmissakin kriiseissä jaksamisen täytyy perustua sille, että on jotain toivoa paremmasta, uskoa siihen että surkeus ei jatku loputtomiin. Eikö ole niin, että kestävyytemme ja joustavuutemme vaikeimpina hetkinä nojaa rakkauteen ja toivoon, ja ajatukseen vaikeuksien voittamisesta?

Miten pystymme ylläpitämään tällaista toivoa, jos annamme ilmastonmuutoksen luisua käsistämme?

Filosofi Samuel Scheffler on pohtinut tilannetta, jossa ihminen tietäisi, että pian hänen kuolemansa jälkeen koko ihmiskunta lakkaa olemasta. Miten tämä muuttaisi tapaa, jolla elämme elämämme? Schefflerin mukaan perustavanlaatuisesti.

Ihminen kaipaa elämältään merkitystä, ja tämä merkitys tuntuu nojaavan suurelta osin sille, mitä tapahtuu meidän jälkeemme. Haluamme nähdä elämäntyöllämme olevan merkitystä, haluamme nähdä lastemme elävän ja saavan lastenlapsia, sukupolvien ketjun jatkuvan. Haluamme ajatella, että metsät, vuoret ja valtameret ovat edelleen olemassa, vaikka me lähdemme. Scheffler väittää, että kykymme elää täyttä ja tyydyttävää elämää riippuu itse asiassa monella tavalla seuraavista sukupolvista.

Mitä, jos olemme ilmastonmuutoksen takia pian tilanteessa, jossa kokonaiset sukupolvet menettävät luottamuksensa tulevaisuuteen? Ei vain siihen, että heillä olisi mahdollisuus parantaa elämänlaatuaan, vaan elämän jatkumiseen ylipäänsä?

Miten rakentuisi työelämä ja politiikka, jossa hoitaisimme tuntemamme sivilisaation viimeisen sukupolven asioita? Mitä opettaisimme lapsillemme ja miten kertoisimme heille elämästä? Mistä rakentaisimme merkityksen elämälle? Menettäisikö historia merkityksensä ja mitä seuraisi siitä, että emme enää edes yrittäisi tehdä uutta historiaa?

Ajatuksilla tulevaisuudesta on yhteys myös toimijuuteen. Monelle meistä toivo ja luottamus syntyvät helpommin, jos koemme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen.

Useimmat tuntemani ihmiset, jotka toimivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sanovat että nimenomaan mielekäs toiminta on paras tapa pitää ahdistus loitolla. Moni kokee myös, että toiminta on moraalinen velvollisuutemme ja kaikkein ahdistavinta olisi luopua toivosta.

Toki toivolle ja luottamukselle on myös perusteita. Meillä on käsissämme teknologia, jolla muutos on mahdollista toteuttaa. Moni niistä teknologisista ja kulttuurisista vallankumouksista, joita tarvitsemme, on jo meneillään, ja niitä tarvitsee vain nopeuttaa.

Tätä toivon ja luottamuksen mielialaa pitäisi nyt ruokkia.

Miten voisimme olettaa, että kansalaiset muuttavat elämäntapojaan, jos poliitikot toistelevat jatkuvasti, että pieni Suomi ei voi tehdä mitään, koska Kiina tuottaa kuitenkin niin paljon enemmän päästöjä? Miten voimme odottaa valistuneiden kansalaisten luottamusta, jos johtajamme tarjoavat katteettonta optimismia samalla kun hallitukset syytävät edelleen miljardien tukia fossiilisille aloille?

Emme voikaan.

Jokaisen elämässä tulee joskus suuren kriisin hetki, joka läpivalaisee kaiken ja saa arjen näyttämään erilaiselta. Ilmastonmuutoksen pitää olla meille tällainen kollektiivinen totuuden hetki, joka muuttaa kaiken. Koska muuten ei ole toivoa. Ilman toivoa ei ole luottamusta, ja ilman luottamusta ei ole toimintaa.