Ilmastouutisankka
Kuva: Virpi

Eräs suomalainen tiedotusväline kertoi aamulla, että Yhdysvallat ei osallistu käynnissä olevaan Bonnin ilmastokokoukseen. Toinen puolestaan kertoi, että teollisuusmaat olisivat sopineet 15-21 % päästövähennyksistä.

Ei pidä paikkaansa.

Yhdysvallat on täällä ja osallistuu neuvotteluihin aktiivisesti. Päästövähennyksistä ei ole sovittu mitään, teollisuusmaat ovat ainoastaan esittäneet omia neuvottelutarjouksiaan, kansallisiin suunnitelmiinsa nojaten, ja lukuisia ehtoja luetellen. Teollisuusmaiden tähänastisen ”tarjouskilpailun” keskiarvo on uutisoituakin alempi, noin 10–16 %, sillä yllä olevista luvuista puuttuu suurimman päästäjän, Yhdysvaltojen tavoite.

Nämä uutisankat ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten vaikeaselkoisia nämä ilmastoneuvottelujen käänteet ovat ulkopuolisille. Tuli mieleen muisto Balin kokouksesta, jolloin neuvottelut olivat kiihkeimmillään käynnissä, mutta Suomen mediassa kerrottiin, että kokous on päättynyt tuloksetta. Kävin tuolloin letkauttamassa silloiselle ympäristöministeri Tiilikaiselle, että turhaan täällä kokoussalissa taistelet, kun kokous on kuulemma jo loppunut. Hän kuitenkin päätti katsoa jännitysnäytelmän loppuun saakka.

YK:n ilmastosopimusta Kioton pöytäkirjoineen ei turhaan ole tituleerattu yhdeksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimmista ameeboista, eikä tämä taida tulevaisuudessa ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan kehittyä. Tähän prosessiin kietoutuvat ympäristöpolitiikan lisäksi talous-, kauppa-, kehitys- ja turvallisuuspoliittiset intressit – tuoden mukanaan kunkin alan historialliset vastakkainasettelut. Kaiken voimapolitiikan keskellä ääntään yrittävät saada kuuluviin heikommat ryhmät, kuten alkuperäiskansat, alavat saarivaltiot ja naisasialiike. Samalla koko sirkus pitäisi perustaa vankalle luonnontieteelliselle pohjalle. Kun kaikki nämä ryhmät, plus tiedemiehet yrittävät saada näkökulmiaan esiin, ja neuvotteluja käydään kahdessa neuvotteluryhmässä, ei ole ihmekään, jos puurot ja vellit menevät sekaisin.

Tässä vaiheessa virheellinen uutisointi ei ole vielä kovin vakavaa, mutta mitä lähemmäksi Kööpenhaminaa tullaan, sitä suuremmaksi tiedotusvälineiden rooli neuvottelutodellisuuden määrittämisessä nousee. Jokainen osapuoli tulee määrittämään neuvottelutuloksen omalta kantiltaan ja kainaloissa voipi olla erinäisiä ketunhäntiä, riippuen siitä kenen laskuun lausuntoja annetaan. On syytä toivoa, etteivät tiedemiehet ja kaikkein haavoittuvimmat kansakunnat jää tässä määrittelytaistossa pahnanpohjimmaisiksi – tai ettei niitä yritetä ostaa hiljaisiksi hyvissä ajoin.

Luonto ei neuvottele, eikä tulevilla sukupolvilla ole kokouksessa omia neuvottelijoitaan.

Kaisa Kosonen