28. marraskuuta 2011

 

Tiesin kyllä, että arktisten alueiden ikirouta on kuin valtava luonnonhistoriallinen pakastin ja että tämä vuosituhansien saatossa syntynyt pakastin on alkanut sulaa. Tiedän myös, kuinka sulaminen voi käynnistää itseään ruokkivan ilmiön, joka kiihdyttää ilmaston lämpenemistä entisestään ja jota ei voi ehkä pysäyttää. Silti näiden asioiden kertaaminen aamiaispöydässä, Hesarin tiedesivujen ääressä (Demoni pakastimessa, HS 17.4.) muljauttaa karaistuneemmankin mahalaukun ympäri.

Koko sivun juttua ei voi olla huomaamatta. Otsikko on isolla fontilla ja katseenvangitsijana on jättinuoli, joka havainnollistaa sitä hiilidioksidimäärää, joka ikiroutaan on varastoitunut. Jutun voi kuitenkin ohittaa liian ahdistavana. Liian isona. Liian jotenkin... ärsyttävänä!

Osallistuin pari viikkoa sitten Planet Under Pressure -tiedekonferenssiin, minkä jälkeen pohdin juuri tätä teemaa: samalla kun tiede käy yhä huolestuttavammaksi, ihmisten tuntuu olevan yhä vaikeampaa ottaa tiedemiesten ja -naisten viestejä vastaan ja muuttaa tietoa toiminnaksi.

Lamaantuminen olisi kuitenkin typerintä, mitä voisimme tässä tilanteessa tehdä. Eiköhän siis mielummin käännetä ne päästöt laskuun nyt kun se ei vielä ole liian myöhäistä. Ratkaisuja kun on.

Kaisa Kosonen

P.S. Voit saman tien auttaa meitä suojelemaan Arktista.