Greenpeacen aktivistit protestoivat hiilivoimaa vastaan Kusilessa, Etelä-Afrikassa 11. heinäkuuta 2011.


Meitä oli Kiasman edessä satakunta talvista hahmoa. Maljan noston jälkeen asetuimme riviin ja harppasimme yhtenä rintamana askeleen eteenpäin. Pisimmälle taisi loikata eduskunnan silloinen ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen.

Oli helmikuu 2005 ja juhlimme Kioton sopimuksen voimaantuloa. Ensimmäistä kertaa kansainvälinen laki velvoittaisi teollisuusmaita leikkaamaan ilmastopäästöjään – Yhdysvaltoja ja Australiaa lukuunottamatta. Pienehkö askel päästöille mutta suuri ilmastopolitiikan tulevaisuudelle.

Kaksi vuotta myöhemmin myös Australia ratifioi sopimuksen ja YK:n neuvottelut uusista velvoitteista ja laajemmasta osallistumisesta käynnistettiin Balilla. Ilmastonmuutos nousi yhdeksi maailmanpolitiikan kuumimmista kysymyksistä ja lopulta joulukuussa 2009 yli 120 valtionpäämiestä kokoontui Kööpenhaminaan sorvaamaan uutta ilmastosopimusta. Tuloksena oli kuitenkin täydellinen kaaos ja lyhyt poliittinen julistus, josta osa maista irtisanoutui saman tien. Kamerat kohdistuivat muihin kriiseihin.

Nyt, kun vuotuinen YK:n ilmastokokous lähestyy, ovat odotukset synkät. Jotkut valmistautuvat hautaamaan Kioton pöytäkirjan vakuuttuneina siitä, että sitovat päästövelvoitteet eivät toimi. Toiset ehkä hylkäisivät koko prosessin, stubbmaisissa tunnelmissa: ”VMP – EVVK!”. Samaan aikaan maailman päästöt kasvavat ennätystahtiin, äärimmäiset sääilmiöt piinaavat eri puolilla maapalloa ja kansainvälinen energiajärjestö varoittaa, että suunnanmuutokseen on aikaa vain muutama vuosi.

Onko YK:n ilmastoprosessi tullut tiensä päähän? Onko meillä muita vaihtoehtoja? Onko Durbanin ilmastokokous tuomittu epäonnistumaan? Itse ajattelisin näin:

1) Sitovien päästörajoitusten tai YK:n ilmastoneuvotteluiden hylkääminen ei ole ratkaisu

On ehdotettu, että kokeiltaisiin jotain muuta, kuten pienempiä neuvottelufoorumeja, teknologiayhteistyötä, sektorikohtaista sopimista ja kumppanuushankkeita. Vaan kun on kokeiltu jo! Näitä ”vaihtoehtoja” toteutetaan jo nyt YK:n prosessin rinnalla ja niistä voi olla apua, mutta ne eivät poista kansainvälisen lainsäädännön tarvetta. Globaali ongelma on kohdattava globaalisti niin, että rikkaat ja köyhät istuvat saman neuvottelupöydän ympärillä. Niin kauan kuin perimmäinen ongelma on tiettyjen suursaastuttajien omassa pysähtyneisyydessä ja valtioiden välisessä valta- ja talouspoliittisessa mittelössä, on turha rakennella illuusioita siitä, että konseptin tai foorumin vaihtaminen auttaisi. On vaan puskettava eteenpäin yhteistyössä ratkaisukeskeisten maiden kanssa.

2) Durbanin kokous voi avata lukkoja ja rakentaa uutta sopimusjärjestelmää

On selvää, että uuden sitovan sopimuksen solmiminen Durbanissa on äärimmäisen epätodennäköistä – jo pelkästään Yhdysvaltojen poliittisen tilanteen vuoksi. Hallitukset voivat kuitenkin jo sovitella uuden ilmastosopimusjärjestelmän palikoita paikoilleen mm. sopimalla siitä, että päämääränä on uusi kattava laillisesti sitova sopimus; pelastamalla Kioton pöytäkirjan edustaman mallin sitovista, alenevista päästörajoista; toimeenpanemalla uuden ilmastorahaston sekä mekanismit teknologiayhteistyölle, metsiensuojelulle ja sopeutumiselle; sopimalla läpinäkyvistä ja säännöllisistä menetelmistä päästöjen laskennalle, raportoinnille ja todentamiselle sekä linjaamalla, miten köyhien maiden ilmastotoimiin luvattu 100 miljardia dollaria voidaan mobilisoida rikkaiden maiden toimesta vuoteen 2020 mennessä.

3) Tilanne ei ole ihan niin musta kuin miltä näyttää

Moni kivihiiliriippuvainen maa on vuoden aikana linjannut puhtaampaa tulevaisuutta. Australiassa hyväksyttiin lakipaketti, joka tuo hiilipäästöille haittaveron, laajenee päästökaupaksi vuonna 2015, kerryttää rahaa uusiutuville energialähteille ja tähtää 80 % päästöleikkauksiin vuoteen 2050 mennessä. Kiina on jatkanut massiivisia investointeja uusiutuvaan energiaan, asettanut kansallisesti sitovan tavoitteen päästöilleen ja valmistelee nyt päästökauppaa seitsemälle alueelle. Kolmas kivihiilen suurkäyttäjä Etelä-Afrikka on saanut lisää puhtia uusiutuvan energian suunnitelmiinsa ja valtionvarainministeriö valmistelee nyt hiiliveroa. Yksikään näistä maista ei ansaitse vielä kiitettävän tai hyvän papereita, sillä fossiilienergiasta on luovuttava nopeammin, mutta suunta on rohkaiseva.

4) Katse peilin kautta eteenpäin

Miten tahansa Durbanin kokouksessa käy, on maiden, yritysten, kuntien ja yksilöiden mentävä eteenpäin. Ilmastokriisi ei odota, että ihmiskunnalla tulisi talouspoliittisesti ”parempi” hetki toimia, vaan kuten IEA totesi, elämme ratkaisevia vuosia.

Euroopan Unionin oma ilmastotyö on polkenut paikallaan jo tovin. EU:n omat laskelmat osoittavat, että sen nykyinen päästövähennystavoite 20 % vuoteen 2020 mennessä on vanhentunut ja käytännössä EU tulee ylittämään sen reippaasti pelkästään toteuttamalla jo sovitut toimet uusiutuvalle energialle ja energiansäästölle. Korkeampi tavoite toisi piristysruiskeen taloudelle ja voisi luoda jopa kuusi miljoonaa nettotyöpaikkaa. Jo yli sata suuryritystä ja kymmenen EU-maan ministerit ovatkin vaatineet EU:ta parantamaan tavoitteensa 30 prosenttiin. Kun Tanska saa EU:n puheenjohtajuuden kevääksi 2012 on EU:n korkea aika päivittää oma ilmastotavoitteensa. Toivottavasti Suomikin tällöin vihdoin astuu edistyksellisten maiden rintamaan.

Tanskasta puheenolleen: maan uusi hallitus tähtää 40 % kotimaisiin päästöleikkauksiin ja 50 % tuulivoiman osuuteen jo vuoteen 2020 mennessä. Otapa suomipoika mallia!

KAISA KOSONEN

Teksti on julkaistu aikaisemmin MTV3:n sivuilla