Ympäristöministeriön virkamiehet ja ministeri istuvat tällä viikolla Bonnissa kansainvälisessä biodiversiteettikokouksessa. Näissä jokavuotisissa kinkereissä surraan luonnon monimuotoisuuden vähenemistä ja siunaillaan niitä vaikutuksia joita tästä ihmisille ja luonnolle koituu.

Suomen delegaatiossa on mukana tietenkin myös teollisuuden ja metsäministeriön edustajia. He ovat unohtaneet moraalinsa jo ajat sitten -jos sitä heillä koskaan on ollutkaan-, ja todistelevat että kaikki on ihan hyvin. Samoin tehnee myös ympäristöministeri, jonka puolueelle tärkeintä luonnossa on metsien hakkaaminen, soiden kuivattaminen ja tekoaltaiden rakentaminen. Ympäristöministeriön virkamiehiä saattaa vähän hävettääkin, heistä suurin osa kun tietää että Suomi ei todellisuudessa aiokaan täyttää kansainvälisesti sovittuja suojelutavoitteita.

Mutta mitäpä moraalista ja omastatunnosta. Kaikille yhteistä on kuitenkin se, että kotiin palattua asiat jatkuvat entiseen malliin. Valtion metsissä jatketaan Euroopan viimeisten luonnontilaisten ikimetsäerämaiden hakkaamista ja uhanalaisten lajien kotimetsien tuhoamista. Metsätaloudelle annetaan tukiaisia, metsien suojelu minimoidaan mittakaavaltaan pelleilytason askarteluhankkeiksi.

Tutkimista, kehittämistä, sitoutumista, keskustelua, hankkeita, arvioita, suunnitelmia, yhteiskuntavastuuraportteja, evaluointeja, sertifiointeja, projekteja jne. jatketaan, ja uusia tehdään. Rahaa metsien suojelualueiden lisäämiseen ei kuitenkaan löydy, eikä edes valtion metsissä vähennetä hakkuita, ei edes ohjata hakkuita pois kriittisimmiltä alueilta.

Ainoa valopilkku on se, että kriittisiäkin ääniä löytyy. Aiheesta, eli metsien suojelun surkeasta hoidosta kirjoittavat Turun Sanomissa kansanedustaja Ville Niinistö, Helsingin Sanomissa Luonto-Liiton Risto Mustonen.

Matti Liimatainen