Jääkarhu Huippuvuorten pohjoispuolella syyskuussa 2011.

Elämäni Longyearbyenissa, Huippuvuorilla, sai yllättävän käänteen kun Arctic Sunrise ilmestyi satamaan. Tarkoitukseni oli tervehtiä miehistöä ja syödä päivällistä, mutta yllätyksekseni huomasin pakkaavani kassiani lähteäkseni laivan mukaan. Mahdollisuuksia toimia vapaaehtoisena Greepeacen laivoilla ei tule vastaan turhan usein, joten tilaisuuteen oli tartuttava. Seuraavana päivänä suuntasimme Huippuvuorilta luoteeseen kohti jäälauttoja, tarkoituksenamme kerätä tutkimusaineistoa, joka auttaa ymmärtämään merijään käyttäytymistä.

Laivalla olemiseen tottuu taas nopeasti, ja päivät kuluvat vinhaa vauhtia. Vaikka elämä laivalla ei monessa suhteessa olekaan kovin erikoista, se poikkeaa merkittävästi kotioloista. Internet-yhteyttä ei ole, mutta onneksi satelliittiyhteys mahdollistaa sähköpostiliikenteen. Päivän ruutineihin kuuluu siivousta, tiskaamista, korjaustöitä ja mitä millionkin tarvitaan. Tällä matkalla suurin osa ajasta on kulunut jäällä työskennellessä tai jääkarhuvahdissa. Ruoka on erinomaista, ja illalla voi suunnata saunaan. Miehistön ja tutkijoiden lisäksi mukana on myös toimittajia raportoimassa merijään huolestuttavasta hupenemisesta Arktisilla alueilla. Koska kyseessä on Greenpeacen laiva, jään poraamisen lisäksi levitetään banderolleja, kuvataan videomateriaalia ja tehdään
kampanjatyötä.

Kun saavuimme jäähän, tutkijat etsivät yhessä kapteenin kanssa sopivan  jäälautan ja kiinnittäydymme siihen. Operaatio, joka ei aina ole aivan yksinkertainen). Jäästä otetaan näytteitä, sen pinnan muodot skannataan ja jäälautan läpi porataan reikiä, jotta voidaan mitata lautan paksuus ja sen vaihtelu. Kun kaikki tarvittava on tehty, siirrytään toiselle lautalle ja sama toistetaan. Liikkuminen jään seassa on hidasta, ja joskus jäälautat hajoavat ennen kuin olemme päässeet loppuun tutkimuksissamme.

Matkan puolivälissä näin jääkarhun ensimmäistä kertaa elämässäni. Valtava yksilö, terve ja pullea. Olimme juuri lopettaneet työt siltä päivältä, kun jääkarhu asteli laivaa kohti, haisteli ilmaa, ja kierteli läheisillä jäälautoilla. Suurin osa miehistöä seisoi kannella hipihiljaa, ainoa ääni oli kameroiden klikkaukset ja jäälauttojen narina. Tarkkailtuaan laivaa aikansa jääkarhu siirtyi tutkimaan jäälauttaa jolla olimme työskennelleet koko päivän, nuuhki ja maisteli lippuja ja palloja, jotka oli pystytetty jäähän merkiksi. Illan helikopterilennot piti perua, jottemme häiritsisi karhua, joka jäi köllöttelemään ilta-aurinkoon jäälautan toiselle reunalle. On uskomatonta, että mikään voi uhata näitä uljaita eläimiä, ja kuitenkin ne ovat vaikeuksissa ilmastonmuutoksen sulattaessa jäälautat niiden jalkojen alta.

ROSA GIERENS
tutkimusassistentti
Helsingin yliopisto, fysiikan laitos, ilmakehätieteiden osasto