22. lokakuuta 2013 Alexandra Harris

Alexandra Harris Greenpeacen Arctic Sunrise -aluksella ennen kuin hän ja muut aktivistit pidätettiin Venäjällä. Valokuva: Denis Sinyakov / Greenpeace

 

Tämä on ote kirjeestä, jonka Alexandra Harris lähetti kotiinsa viime viikolla. Hän on yksi kolmestakymmenestä Greenpeace-aktivistista, joita syytetään merirosvouksesta Arktista öljynporausta vastustavan mielenosoituksen johdosta.

Sunnuntai 13. päivä lokakuuta,

Rakkaat äiti, isä ja Georgie,

On hyvin kylmää. Eilen satoi lunta. Tuuli repi heikosti tiivistetyn ikkunani auki ja minun piti nukkua pipo päässä. Minua huolestuttaa ajatus siitä, että vietän talven täällä. Sellissäni on patteri, mutta Arktinen tuuli tekee paikasta todella kylmän. Kuulin, että alkaen joulukuusta Murmanskissa on kuusi viikkoa pimeää. Toivottavasti olen siihen mennessä päässyt pois täältä.

Vankilassa ei tapahdu juuri mitään viikonloppuisin. Ne ovat viikon kaksi ikävintä päivää. Arkipäivisin sentään näen lakimiestäni ja kuulen uutisia. Torstaina sain vihdoin muutamia kirjeitä, joita ihmiset ovat lähettäneet minulle. Ne olivat niin mahtavia, että itkin. Joukossa oli myös yksi kirje teiltä. Georgie sai minut nauramaan, kun hän oli kirjoittanut minulle ”Pää pystyyn”. Hah! Olen vankilassa, mutta yritän pitää pääni pystyssä.

Sunnuntaisin on vastenmielinen lihapullapäivä. Yök! Tytöt nauravat, että tiesin ruokalistan jo etukäteen. Mutta onneksi pääsimme tänään suihkuun. Se on kuin vesiputous. Se on mukavaa.

Minun pitäisi mennä ensi viikolla takuukäsittelyyn, mikä on turhaa, sillä se on jo etukäteen päätetty. Mutta teen mitä tahansa päästäkseni päiväksi pois sellistäni. Ja jos olen onnekas, saatan nähdä myös muita aktivisteja.

Minua huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Toisinaan olen melkein paniikissa, mutta sitten yritän vakuutella itselleni, että en pysty tekemään täältä käsin yhtään mitään. On turha huolehtia, koska se mitä tapahtuu...tapahtuu. Mutta on tämä vaikeaa. Tarkoittaako tulevaisuuteni sitä, että mätänen Murmanskin vankilassa? Toivottavasti ei.

Vankilassa oleminen on kuin hidasta kuolemista. Kuvittelet olevasi muualla, jotta päivät kuluisivat. Kaksi kuukautta menee täysin hukkaan. Toivon todella, että en joudu olemaan täällä pidempään. Alan kuitenkin hieman tottua tähän. Harrastan joogaa. Meditointi on kuitenkin vaikeaa, kun on liian monta huolta mielessä, kuten varmaan ymmärrätte. Musiikki auttaa todella paljon. ”I Will Survive” soitetaan joka ilta, joten Camila (Camila Speziale on argentiinalainen aktivisti, joka on myös vangittuna) ja minä paukutamme seinää sen tahdissa. Jutteleminen tyttöjen kanssa auttaa paljon. Meillä on välillä myös hauskaa, mikä on hyvä asia olosuhteisiin nähden. Meille kaikille annettiin eräänlainen metallinen laite, jolla voi lämmittää vettä. Luulin useiden päivien ajan, että se oli hiustenkiharrin. Kun kerroin tytöille, että tukijoukot olisivat voineet lähettää jotain käytännöllisempää kuin hiustenkihartimen, he nauroivat katketakseen.

Sänky on melko epämukava. Odotan, että pääsen vapauduttuani hierontaan.

Olen nyt vahvempi ihminen. Itken vähemmän, mikä on hyvä asia. Arvostan elämää todella paljon. En ota mitään itsestäänselvyytenä tämän jälkeen.

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. Toivoa on vielä. Yritän todella kovasti olla menettämättä sitä.

Rakastan teitä, Alex

 

Lähde: http://www.theguardian.com/environment/2013/oct/18/letter-greenpeace-protester-russia-cell
Käännös: Antti Kokkomäki