Linfen tunnettiin 80-luvulla 'kukkien ja hedelmien' kaupunkina. Nykyisin se on kuuluista saastuneesta ilmastaan. 30/8/2088 (C) Greenpeace / Simon Lim

 

Tummennetuilla ikkunoilla varustettuja Mersuja ja Audeja liukuu Pekingin pääkadulla. Ne tunkevat sähkömopojen, pyöräilijöiden ja kävelijöiden massaan tööttäämällä määrätietoisesti. Virallisimmat soittavat viranomaissummeria, ehkäpä niissä istuu korkeita puoluekaadereita, tai näiden rikasta jälkipolvea. Mutta suurin osa autoista on vain tavallisten uusrikkaiden yksityisautoja. Kaikilla, jotka ovat Pekingissä jotakin, pitää olla tummennetuilla laseilla varustettu musta Mersu, Audi, vähintään Volkswagen. Jotkut yrittävät hämätä mustilla japanilaisautoilla. Keskustan karaokeklubin eteen on parkkeerattu kirkuvankeltainen Lamborghini. Autoja katsomalla tajuaa, että tässä kaupungissa on yhä enemmän rahaa. Vaan ei tietenkään kaikilla.

Ylitän katua hermostuneena taakseni vilkuillen, sillä oikealle kääntyvät autot saavat mennä punaisia päin. Autoilijat tööttäävät kuin rattiraivon vallassa, mutta oikeasti kyse on varoituksista poukkoileville mopoille sekä jalankulkijoille ja ehkä vähän vallantunteestakin. Kaoottiselta vaikuttavassa liikenteessä on oikeasti kohtuullinen järjestys, kunhan tajuaa mitä sääntöjä kaikki rikkovat ja noudattavat.

Automainos Pekingin keskustassa (C) Harri Lammi / Greenpeace

 

Julkiset täydessä käytössä

Laskeudun metroon, kuten valtaosa tavallisista pekingiläisistä. Vartija vahtaa pitkää jonoa, koska normaalisti kiinalaiset eivät jonota kuin pakolla. Nytkin joku kiilaa jonon eteen, mutta vartija tylyttää hänet takaisin jonoon. Juna saapuu ja vartija alkaa pakata ihmisiä vaunuun kuin säkkejä. Ruuhkametroon pakkautuvan ihmismassan puristus uhkaa viedä hennolta kiinalaisrouvalta ilmat pihalle. Olen puristunut vieruskavereihin joka puolelta, välillä ihmiset oikeasti haukkovat henkeään, vaikka ilmastointi pelaakin hyvin. Metroa laajennetaan hurjalla tahdilla, mutta silti 20 miljoonan pekingiläisen liikkumisen tarve ylittää tarjonnan reilusti, metroasemia on vain kilometrien välein ja vaunut ovat suurimman osan päivää suomalaisittain arvioiden täynnä. Olisin voinut mennä bussillakin, mutta ne ovat myös ruuhka-aikana täynnä ja matelevat ruuhkassa henkilöautojen seassa.


Katumaasturi Wu Tai Shan -luostarivuorella (C) Harri Lammi / Greenpeace

Puristuksissa yritän keskittyä hyviin puoliin julkisessa liikenteessä, esimerkiksi halpaan hintaan. Ladattavalla näyttölipulla maksettavalle kyydille tulee hintaa noin 25 eurosenttiä. Se sopiikin suurelle osalle keskiluokkaisista pekingiläisistä, joiden elintaso on alhainen Suomeen verrattuna. Vaikka Peking on tuloerojen luvattu kaupunki, suurille massoille peruspalvelujen pitää olla halpoja. Varsinkin kun kaupunkiin yhä virtaa  maaseudulta vierastyöläisiä rakentamaan kaupunkia ja etsimään onneaan. Liikkumisessa, kuten muussakin elämänmallissa, elintaso voi vaihdella jopa saman kadun eri puolilla ällistyttävän paljon. Toisella puolella katua on riksakuskin perinteinen matala hutong, ja sen vieressä ostoskeskuksessa Porsche ja Luis Vuitton.

Opiskelijat pyöräilevät Guangdongin provinssissa kouluun, peittäen kasvonsa roskien polton aiheuttamalta katkulta. 08/06/2010 © Lu Guang / Gre

 

Pyörät tulevat takaisin

Päästyäni ylhäälle kadulle vilinä ei ole vähentynyt. Pekingissä polkupyörällä kulkijoita on edelleen ällistyttävän paljon, hyvin yleisten sähköpyörien ja -mopojen lisäksi. Kaikki tavara kaasupulloista lasiseiniin ja puutarhakasveihin kulkee edelleen kahdella tai kolmella pyörällä. Silti muutos 1980-luvun pyöräruuhkiin saati sitten 1960-luvun kuormakameleihin on raju. Nyt pääkaistat ovat autojen täyttämiä, ja pyöräliikenne liikkuu laidoilla. Ruuhka-aikaan kaksipyöräinen liikenne on kuitenkin vikkelintä liikettä. Pyöräily on tekemässä muodikkaan paluun, varsinkin fiksipyörien ja niiden nuorekkaiden kuskien suhahdellessa pitkin Pekingin tasaisia katuja.

Peking seuraa maailman trendejä tarkkaan, myös ekologisia sellaisia. Kaupunkiin avataan erikoispyöräliikkeitä, joiden tyylikkäitä, mutta hintavia tuotteita ei tavallinen kansa ryhdy ostelemaan. Statuksesta viestiminen on tärkeää vaikka satulan selästä.

Iltaruuhkaa Pekingin keskustassa (C) Harri Lammi / Greenpeace

 

Kiina ei ole tienristeyksessä, Kiina on tienristeys

Vaikka pyöräily on tekemässä paluuta, suuri osa pekingiläisistä sijoittaa joka päivä uskomattoman paljon aikaa yksityisautoiluun. Ehkä he eivät halua puristua metroissa tavallisen kansan kanssa. Ilta-ajelu katumaasturilla ruuhkaisilla pikku kujilla kertoo kuitenkin enemmän näyttämisestä kuin liikkumisesta. Ihmisvilinää tutkitaan tummien ikkunoiden takaa, kuin kantotuolien aikaan.

Autojen ja varsinkin isojen katumaasturien määrä on jo nyt niin suuri, että ne eivät mahdu ruuhkitta edes moottoriteille, kapeista kujista puhumattakaan. Parkkipaikkoja ei enää juuri ole, jalkakäytävät täyttyvät toinen toisiaan suuremmista autoista. Nykymenolla muutaman vuoden kuluttua ei ole enää ruuhka-aikaa, vaan tila autoilta yksinkertaisesti loppuu. Autoilua ja sen saasteongelmia yritetään suitsia liikennerajoituksilla, rekisterinumeroihin perustuvilla vaihtuvilla ajokielloilla ja moottoritiemaksuilla, joita Kiinassa kerätään kuulemma maailman eniten. Silti 20 miljoonan ihmisen kaupungissa on jo 5 miljoonaa autoa.

Pekingin sähköauto-ohjelma on kunnianhimoinen, mutta sen toimivuus päästöjen vähentämisessä on paikallista, niin kauan kuin pääosa sähköstä tehdään hiilivoimalla. Lisäksi sähköautoja ei juuri vielä ole, ei edes hybridejä. Viime vuonna Pekingissä myytiin tiettävästi yksi Toyota Prius. Sähköskootterit näyttävät sen sijaan olevan suuri menestys. Äänettömyytensä ja kaoottisten ajotapojen takia niitä tosin kutsutaan hiljaiseksi kuolemaksi.

Greenpeacen ilmasto- ja energianeuvontantaja Kiinassa

Olisi väärin sanoa, että Kiina on tienristeyksessä. Kiina on tienristeys, joka kokeilee elämänmuotomme kasvun rajat. Kiinan kaupungit ovat tämän haasteen edessä mitä konkreettisimmin. Kun kaupunkeihin muuttaa kymmeniä miljoonia etsimään ja löytämään vaurautta, pitäisi hallinnon eri tasojen pystyä ratkaisemaan kaupungistuneen elämänmuodon ongelmat. Ja päättämään kenen ongelmista on kysymys, liikkumisesta vai näyttämisestä?

Kadulla jään tuijottamaan kiinalaista mersumainosta, joka kiteyttää kohderyhmänsä asenteen: paras tai ei mitään. Tässä kaupungissa on paljon ihmisiä, joilla on varaa vain parhaaseen, toisaalta kaupunki on täynnä ihmisiä, joille jää iskulauseesta se toinen puoli.

Harri Lammi toimii ilmasto- ja energianeuvonantajana Greenpeacen Pekingin toimistolla.