Perussuomalaisten metalliteollisuudelta puolessatoistavuodessa kopioima ilmasto-ohjelma on herättänyt yleistä huvittuneisuutta. Juuri kukaan ei kuitenkaan ole viitsinyt argumentoida vakavasti Soinin ja Putkosen esittämään ominaispäästöjärjestelmää vastaan. Lue Lauri Myllyvirran analyysi ominaispäästöjärjestelmästä suhteessa EU:n nykyiseen päästökauppaan.

Matti Putkonen ja Timo Soini. Kuva: Helsingin Sanomat.

Perussuomalaiset on nostanut vaalikeskusteluun mm. Metalliliiton ajaman ominaispäästömallin. Putkosen-Soinin malli on perussuomalaisten verkkosivujen mukaan sanktiopohjainen järjestelmä, jossa yritykset ja laitokset maksavat yhteisesti sovitun toimialakohtaisen ominaispäästörajan ylittävältä osalta sanktion kansalliseen tai kansainväliseen rahastoon.

Ominaispäästö tarkoittaa päästöä tuotettua yksikköä kohti. Jos yritys A tuottaa tonnin terästä 500 kilon hiilidioksidipäästöillä ja yritys B 200 kilon päästöillä, ja päästörajaksi on sovittu jotain tällä välillä, niin yritys A maksaa veroa mutta yritys B ei.

Malliin sisältyy myös vaatimaton ajatus siitä, että Suomen ei tule tehdä mitään, ennen kuin kaikki maat ovat sitoutuneet Soinin-Putkosen malliin. Puolueen mukaan malli olisi suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn kannalta nykyistä ilmastopolitiikkaa parempi. Mitään päästövähennystavoitteita tai muita täsmällisiä lukuja malliin ei sisälly.

Toiminnaltaan malli on hyvin lähellä nykyistä EU:n päästökauppaa, jossa tietyn määrän päästöoikeuksia saa ilmaiseksi ja lopuista joutuu maksamaan. Erona on, että EU:n päästökaupassa myös niillä yrityksillä, jotka saavat päästöoikeutensa ilmaiseksi, on kannuste vähentää päästöjä. Yli jäävät päästöoikeudet voi myydä eteenpäin. Putkosen-Soinin mallissa monilla yrityksillä ei olisi lainkaan kannustetta vähentää päästöjään.

Ominaispäästöjärjestelmän ongelmat


Byrokraattinen – päästörajan asettaminen jokaiselle tuotteelle erikseen vaatisi valtavan byrokratian.

Riittämätön – ominaispäästöjen vähentäminen ei riitä, jos esimerkiksi teräksen kulutus ja lentomatkailu jatkavat kasvuaan.

Tehoton – ominaispäästöjärjestelmässä päästövähennysten kansantaloudelliset kustannukset ovat korkeamman kuin, jos kaikkia päästöjä verotetaan samalla tavalla.

Epäoikeudenmukainen – mallin ajatus on sysätä vastuu ilmastonmuutoksen torjumisesta köyhille maille, joissa tuotantotekniikka on usein (ei suinkaan aina) huonompaa.

Epärealistinen – mikään mahti maailmassa ei saisi kehitysmaita suostumaan malliin, jossa niiden pitäisi tehdä tulonsiirtoja teollisuusmaiden teollisuusyrityksille.

Byrokraattinen

Kansalliseen päästötavoitteeseen tai tiettyyn päästöille asetettavaan hintaan perustuva järjestelmä on verrattain yksinkertainen. Tonni hiilidioksidia on tonni hiilidioksidia. Toki tällaisenkin järjestelmän toteuttamisessa on valtava työ – jokaisen teollisuuslaitoksen, energiantuottajan, polttoaineen myyjän jne. täytyy raportoida oma polttoaineen kulutuksensa ja raporttien todenperäisyyttä pitää myös valvoa.

Tämä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna ominaispäästöjärjestelmän toimeenpanoon. Jokaiselle tuotteelle maailmassa pitäisi määrittää oma päästötaso. Tämä vaatii, että kaikki maailman härvelit ja tuotteet pitäisi jakaa kategorioihin. Onko sanomalehtipaperi samassa kategoriassa kuin päällystetty ja päällystämätön aikakauslehtipaperi? Entä vessapaperi? Lasketaanko paperintuotannon ominaispäästöt suhteessa pinta-alaan, painoon, vetolujuuteen vai tilavuuteen? Entä kun tietyn tuotteen tuotanto jaetaan tuotantoketjuun, joka koostuu useista firmoista ja tehtaista? Miten lypsylehmän päästöt jaetaan maidon ja lihan välille?

Painajaiseksi tämä byrokraattinen Iisakin kirkko muuttuu silloin, kun otetaan huomioon, että jokainen yllälistatuista päätöksistä on taloudellisesti erittäin merkittävä ko. tuotteiden tuottajille. Uusiopaperin valmistajat haluaisivat samaan kategoriaan metsäkuitua käyttävien kanssa saadakseen helpomman ominaispäästötavoitteen, jälkimmäiset taas haluaisivat pitää uusiopaperin erillään. Lobbauksen ja poliittisen lehmänkaupan määrä olisi valtava.

Tällaiseen kategorisointiin liittyy myös väärien kannusteiden ongelma. Jos esimerkiksi LCD-näytön valmistuksen ominaispäästöt määritellään näytön koon mukaan, tavoitteeseen on oletettavasti sitä helpompi päästä, mitä suurempi näyttö on. Samanlainen säädös johti valtavien avolavajeeppien yleistymiseen Yhdysvalloissa, kun niitä ei koskenut autojen polttoaineen kulutukselle asetettu
normi.

Riittämätön

Ilmastonmuutosta pystytään hillitsemään, mutta se vaatii laajoja muutoksia kulutus- ja tuotantotavoissa. Ominaispäästömallin taustalla on kuitenkin ajatus, että kulutusta ja tuotantoa ei tarvitse laajemmin ohjata kestävään suuntaan, kunhan käytetään parasta yleisesti käytössä olevaa tekniikkaa. Suomalaisten korkeat päästöt henkeä kohden kertovat siitä, että näin ei ole.

Ominaispäästörajat voidaan tietenkin vetää niin lähelle nollaa, että järjestelmän luoma kannuste riittää nopeisiin päästövähennyksiin, kunhan sanktio on tarpeeksi korkea. Mutta tällöin järjestelmä muuttuu ihan tavalliseksi hiiliveroksi.

Vähäpäästöisten tuotantotekniikoiden lisäksi on kannustettava muihinkin ilmastoa säästäviin valintoihin. Esimerkiksi rakennusmateriaalien valinnassa ominaispäästöjärjestelmä kannustaisi vähempipäästöistä sementtiä ja terästä, mutta ei puuta tai kiveä sementin ja teräksen sijaan.

Vero tai päästökauppajärjestelmä, jossa jokainen päästötonni on samanarvoinen, kannustaa yhtälailla kaikkiin eri päästövähennyskeinoihin.

Kallis

Tiettyyn päästövähennykseen päästään vähimmillä kustannuksilla, kun kannustetaan kaikkiin päästövähennyskeinoihin yhtä voimakkaasti. Niille, jotka uskovat Soinin ja Putkosen logiikkaan, järjestelmän kalleus voi olla yllätys. Ajattelu, jonka mukaan muutaman suurimman teollisuusyrityksen etu on myös kuluttajien, työntekijöiden ja kansantalouden etu, ei toimi nykymaailmassa, jos on koskaan toiminutkaan.

Epäoikeudenmukainen ja epärealistinen

Ominaispäästöjärjestelmän houkuttelevuus Putkosen ja Metalliliiton näkökulmasta perustuu siihen, että ominaispäästöt ovat yleensä alhaisemmat teollisuusmaissa. Intialaiset kuluttavat henkeä kohden sähköä yhden kahdeskymmenesosan suomalaisiin verrattuna, mutta sähköntuotanto on saastuttavampaa ja päästöt kilowattituntia kohden korkeammat. Ominaispäästöjärjestelmän logiikan
mukaan kiinalaisten pitäisi kompensoida suomalaisia korkeammista päästöistä per kilowattitunti, vaikka suomalaisten päästöt henkeä kohti ovat moninkertaiset.

Tällainen järjestelmä ei tietenkään voi olla kansainvälisesti hyväksyttävä niin kauan, kuin maailmassa on köyhiä valtioita. Koko kansainvälisten ilmastoneuvottelujen peruslähtökohta on, että kaikilla mailla on vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta, mutta rikkaampien ja enemmän
saastuttavien maiden on kannettava suurempi osa vastuusta.

Pelkäänkin, että ominaispäästöjärjestelmää ajavat tahot pitävät järjestelmän parhaana puolena sitä, että se ei koskaan toteudu. En ole kuullut yhdenkään järjestelmän puolustajan kertovan, kuinka paljon päästöjä pitäisi vähentää ja millä aikataululla.

Mitä sitten tulisi tehdä?

EU:n nykyisessä päästökaupassa on monia samoja ongelmia kuin ominaispäästömallissa. Lähtökohtana tulee olla, että jokaista hiilidioksiditonnia verotetaan samalla tavalla, ja poliitikoilta otetaan pois mahdollisuus jaella ilmaisia päästöoikeuksia niille firmoille, jotka sattuvat miellyttämään.

Jos kaikki päästöoikeudet huutokaupataan, tulee hoidetuksi myös perussuomalaisten huoli siitä, että jo tehtyjä päästövähennyksiä ei huomioida. Jos yritys B pystyy tuottamaan vähemmillä päästöillä kuin yritys A, se käyttää vähemmän rahaa päästöoikeuksien ostamiseen.

Energiantuotannossa ominaispäästönormi olisi tärkeä lisä veroihin ja päästökauppaan perustuvaan ohjaukseen. Käytännössä se tarkoittaisi uusien hiili- ja turvelauhdevoimaloiden kieltämistä ja aikataulua nykyisten alasajolle.

Tulevissa vaaleissa suurin vedenjakaja ilmastokysymyksissä on se, ollaanko valmiita sitoutumaan päästöjen nopeaan vähentämiseen Suomessa. Tätä mittaa ehdokkaiden suhtautuminen Polttava kysymys -kampanjan ajamaan ilmastolakiin – katso vastaukset yhden kysymyksen vaalikoneessa!

Lauri Myllyvirta