tuktuk

Bangkokin pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä pintoja katsellessa ei välttämättä tule mieleen, että ollaan ilmastosopimuksen määritelmän mukaan kehitysmaassa, jota pitäisi kohdella lempeämmin kuin vaikkapa Puolaa, jossa seuraava osapuolikokous joulukuussa pidetään.

Vaikka YK:n ilmastosopimuksen jako kehitys- ja teollisuusmaihin on auttamatta vanhentunut ja tullee uudistumaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimuksen myötä, osoittaa katsaus tilastoihin, että Thaimaan ja Puolan välillä on edelleen merkittäviä eroja. Puola tuottaa henkeä kohden yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Thaimaa, minkä lisäksi puolalaiset ovat selkeästi thaimaalaisia vauraampia: maan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 67 % suurempi kuin Thaimaan.

Vaan entäpä, jos thaimaalainen autotehdas tuottaa enemmän päästöjä kuin puolalainen? Pitäisikö puolalaisen tehtaan vähentää päästöjään enemmän, vaikka se valmistaa samoja tuotteita, ehkäpä samoille markkinoille?

Entäpä sitten Yhdysvallat ja yhdysvaltalainen autotehdas? Maan henkeä kohden lasketut päästöt ovat liki 20-kertaiset Intiaan nähden, mutta maa on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, koska ansaitsee mielestään samanveroista kohtelua esimerkiksi juurikin Intian kanssa.

Oikeudenmukaisuus on ilmastopolitiikan keskeisin ja samalla kimurantein kysymys: kenen pitäisi vähentää päästöjä, kuinka paljon, ja millä perustein? Entä kenen pitäisi korvata jo aiheutetut, ja edessä väistämättä olevat haitat ilmastonmuutoksen uhreille - missä määrin, ja millä perusteilla?

Bangkokissa tänään alkaneessa virkamieskokouksessa aloitetaan kahden vuoden neuvottelurumba, jonka pitäisi johtaa kattavan ja käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminassa ensi vuonna. Bankokin kokouksen asialistalla ei vielä ole tulenarkoja asioita, kuten maakohtaisista velvoitteista sopimista, mutta jo täällä oikeudenmukaista vastuunjakoa aletaan pohtia eri kanteilta.

Ensimmäisen päivän käytäväkeskusteluja on hallinnut Japanin aloite sektorikohtaisesta sopimisesta. Esityksen mukaan maakohtaiset päästövähennystavoitteet tulisi määritellä nykyisen top down -lähestymistavan (maakohtainen päästökatto, jota ei saa ylittää) sijaan sektorikohtaisella bottom up -lähestymisellä, eli karkeasti suomennettuna "katsotaan, mihin pystytään" -tavoitteilla. Lisäksi sektoritarkastelun voisi ulottaa kansainväliseksi niin, että eri päästölähteitä tarkasteltaisiin yli maarajojen - sektorikohtaisesti.

Vaikka Japanin aloitteessa voi olla kehityskelpoisiakin aineksia, ovat ympäristöjärjestöt suhtautuneet siihen nuivasti, sillä jos maat saisivat itse arvioida, mihin pystyvät, niin kukaanhan ei pystyisi juuri mihinkään - ei ainakaan niin mittaviin ja nopeisiin päästövähennyksiin, joita vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Japanin esityksen ehkä noloin osuus onkin se, että maan mielestä pitkän aikavälin tavoitteen (maailman päästöjen puolittaminen v. 2050 mennessä) tulisi olla vain indikatiivinen, ei sitova. Tämä, jos joku, olisi epäoikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa niiden satojen miljoonien ihmisten näkökulmasta, joiden elinmahdollisuuksia ilmastonmuutos uhkaa.

YK:n ilmastokokouksesta Bangkokista,
Kaisa Kosonen