YK:n ilmastokokous Varsovassa alkoi kyynelillä. Hirviömäinen taifuuni Haiyan oli juuri iskenyt Filippiineille. Kun maan pääneuvottelija Yeb Sano piti itkua pidätellen valtionsa avauspuheenvuoroa, oli hänen omia sukulaisiaan kateissa:

"I speak for my delegation. But more than that, I speak for the countless people who will no longer be able to speak for themselves after perishing from the storm. I also speak for those who have been orphaned by this tragedy."

TV-kamera kuvasi monia vettyneitä silmiä, enkä minäkään ollut EU:n virkamiesten keskellä ainoa, joka pyyhki poskiaan. Tuhojen laajuutta on vaikea käsittää: Tuhansia on kuollut, neljä miljoonaa ihmistä on paossa kodeistaan ja 2,5 miljoonaa ruoka-avun tarpeessa. WMO arvioi ilmastonmuutoksen tekevän taifuuneista entistä tuhoisampia, kun kasvava voima yhdistyy nousevaan merenpintaan.

Sano ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes kokous saisi aikaan jotain todellista päästöjen vähentämiseksi ja hädänalaisten auttamiseksi.

Aika erikoista, ajattelin. Hämmentävää.

Parin päivän päästä yllätin itseni ryhtymällä nälkälakkoon minäkin – solidaarisuudesta taifuunin uhreja kohtaan. Meitä ”tukilakkolaisia” oli kokouksessa arviolta pari sataa. Olin kymmenen päivää syömättä, juoden päivittäin vain vettä sekä lasin mehua ja toisen kasvislientä. Tunneside Filippiinien nälkää näkeviin oli vahva.

Vaan eipä auttanut nälkälakko, taifuunin uhrien hätä eivätkä tutkijoiden varoitukset ilmastonmuutoksen kiihtymisestä. Suuret saastuttajamaat, EU mukaan lukien, tyytyivät jankkaamaan jo moneen kertaan kuultuja kantojaan ilman selkeitä uusia avauksia tai sitoumuksia. Lisäksi Japani ilmoitti hylkäävänsä ilmastotavoitteensa ja Australia peruuttavansa ilmastolainsäädäntöään, mikä jäädytti ilmapiiriä entisestään.

Isäntämaa Puola teki parhaansa valjastaakseen kokouksen fossiiliteollisuuden viherpesuun. Öljy-, hiili-, lento- ja autoalan sponsorilogot ”koristivat” kokouspaikkaa ja virallisen kokouksen ohella Puola isännöi myös hiiliteollisuuden ilmastokokousta.

Meille riitti. Greenpeace, WWF, Oxfam ja muita, yhteensä noin 800 järjestöedustajaa, marssi ulos neuvotteluista. Kuilu todellisuuden ja neuvottelujen välillä kasvoi kerta kaikkiaan liian suureksi.

Emme tehneet päätöstä kevyin perustein. Greenpeace on ollut mukana ilmastoneuvotteluissa alusta (1990) lähtien, eikä muistissa ole, että olisimme aiemmin marssineet ulos. Jouduimme perumaan monta sovittua ministeritapaamista sekä ilmoittamaan tiedotusvälineille, ettemme kommentoisi neuvotteluiden yksityiskohtia.

Heitimmekö hanskat tiskiin? Onko toive neuvottelujen suhteen lopullisesti menetetty? Ei. Marssimme ulos, koska välitämme. Uusi, kattava ilmastosopimus on määrä sopia vuonna 2015 ja uskomme yhä, että se on mahdollista. Mutta jos nykymeno jatkuu, ei sopimuksesta tule mitään. Siksi vakava varoitus oli annettava nyt.

YK:n käytännöt ovat piinaavia, mutta pohjimmiltaan vika ei ole YK:ssa, vaan kansallisvaltioissa. Suuret saastuttajat, kuten Yhdysvallat, EU, Kiina ja Intia tulevat vuosi toisensa jälkeen kokouksiin ilman uusia avauksia, syyttelemään toisiaan ja ihmettelemään, kun homma ei toimi. Niinpä kokoukset toistavat itseään ja loittonevat yhä kauemmas todellisuudesta. Sama levy pyörii, kun maat tapaavat YK:n ulkopuolella. Edistystä, jota tapahtuu kansallisella tasolla, ei haluta tuoda sitoumukseksi kansainvälisellä tasolla, koska tärkeämpää on vahtia, ettei vaan tule tehtyä enempää kuin muut. Tämä kuvastaa parhaillaan sekä EU:n että Kiinan lähestymistapaa.

Mitäpä jos lopetettaisiin sen pään hakkaaminen siihen samaan seinään?

Jos lakattaisiin odottamasta, että YK eräänä päivänä putkauttaa tyhjästä ulos sopimuksen, joka ratkaisee kaiken ja pakottaa meidät tekemään ne muutokset, jotka jo nyt tiedämme välttämättömiksi? Fossiilisista polttoaineista on yksinkertaisesti päästävä eroon. Tämän tosiasian myöntäminen olisi ratkaisujen alku. Silloin myös ymmärtäisimme, että välttämättömien muutosten lykkääminen johtaa vain turhiin investointeihin ja kasvaviin haasteisiin.

Muutoksen ei tarvitse tapahtua yhdessä yössä. Meillä on muutama vuosikymmen aikaa siirtyä yhteiskuntaan, joka pyörii täysin uusiutuvan energian varassa. Mutta tuota tulevaisuutta rakennetaan tämän päivän päätöksillä. Rakennus, joka rakennetaan ensi vuonna, on todennäköisesti pystyssä vielä 2050.

Teknologia ei ole ongelma. Ratkaisut uusiutuvaan energiaan siirtymiseksi ovat pitkälti jo olemassa ja ne ovat jo hyvinkin kilpailukykyisiä perinteisten energiantuotantomuotojen kanssa. Todellinen ongelma ovat ne poliittiset ja taloudelliset kannusteet, instituutiot ja asenteet, jotka pitävät meidät kiinni fossiilisissa polttoaineissa. Energiajärjestelmiä ja kaupunkeja suunnitellaan yhä konservatiivisesti, vanhaan takertuen, koska "näin on aina tehty". Uutta öljyä etsitään yhä suuremmin riskein, koska tapana on ollut, vaikka tiedetään, että jo todennetuissa varannoissa on paljon enemmän, kuin koskaan voidaan polttaa. Fossiilisia polttoaineita tuetaan yhä moninkertaisesti uusiutuviin energialähteisiin nähden. Nämä asiat eivät muutu ilman kansalaisyhteiskunnasta, liike-elämästä ja sijoittajien taholta tulevaa muutospainetta ja ymmärrystä siitä, että pienten, vähittäisten parannusten aika on ohi.

Filippiinien pääneuvottelija Yeb Sano ilmaisi puheessaan tukensa kansalaisliikkeille, jotka kamppailevat fossiilisia polttoaineita vastaan. Rivien välissä oli solidaarisuuden osoitus myös Greenpeacen Arktis-aktivisteille, jotka tuolloin viruivat vielä tutkintavankeudessa:

”…to the climate heroes who risk their lives, reputation, and personal liberties to stop drilling in the polar regions and to those communities standing up to unsustainable and climate-disrupting conventional sources of energy, we stand with them."

Kaikkien meidän ei tarvitse yrittää estää öljynporausta arktisella Jäämerellä. Mutta kaikki voimme olla osa sitä muutosvoimaa, jolla fossiilisista polttoaineista luovutaan. Yksilötason valinnat ovat tärkeitä, mutta erityisesti painetta on suunnattava poliitikkojen ja yritysjohtajien suuntaan.

Euroopan unioni alkaa pian säätää omia ilmasto- ja energiatavoitteitaan vuodelle 2030. Tämä on mahdollisuus luotsata Eurooppaa kohti vähähiilistä tulevaisuutta. Se on meidän Eurooppamme ja meidän tulevaisuumme. Ei jätetä tätä keskustelua kapealle poliittiselle eliitille ja muutamille intressiryhmille, eihän?

Pysy kuulolla!

Kaisa Kosonen