Mitatun historian lämpimin vuosi tainnutti helteillään myös sääolojen nopeista
vaihteluistaan tunnetun Inarijärven, joka ei viikkokausiin tuntunut jaksavan kuin olla ja odottaa helpotusta paahteeseen. Sääskestäkään ei ollut näillä keleillä lentämään, vesi oli kuin haaleaa kalakeittoa, jokainen elossa pysynyt eväkäs pakenikin kymmenien metrien syvyyteen etsimään viileää ja happea. Rannat täyttyivät haukien sijaan lapsista, jotka polskivat kuin missä tahansa keskieurooppalaisessa lomakohteessa. Muuttunut ilmasto on nyt uusi normaali ja kaikki haemme tapoja selvitä ja sopeutua.
Kun ison veden liike pysähtyy eikä edes tuuli käy, uskaltautuu Sápmin sisämereksi
kutsutulle Inarille sankoin joukoin kokemattomiakin veneilijöitä koettamaan millaista olisi kulkea järvi päästä toiseen, sen tuhansissa saarissa yöpyen. Niin tein minäkin. Helleryntäys jätti jälkeensä myös lukuisia huolimattomasti sammutetuista nuotioista alkunsa saaneita metsäpaloja ja puolittain tai miltei kokonaan palaneita saaria, sateiden antaessa odottaa itseään.
Yövyimme niin pienissä saarissa, ettei niitä ole merkitty karttoihin. Molemmissa oli kuitenkin vakiintunut asutus: lintusten, myyrien, rantarautusten ja hyönteisten lisäksi saarissa asui poroja, joiden makuupaikkojen kupeessa nukuimme. Ne olivat selvästi pitkällä aikavälillä muotoilleet vanhat aihkit mieleisikseen siten, että petäjän matalimmat oksat ovat säältä suojaava peräseinä toisen puolen ollessa avoin nähdä tulijat.
Poro on jatkanut metsäpeuran puutarhurin työtä, kirjaimellisesti, siellä missä ihminen ei ole monopolisoinut maankäyttöä: niissä marginaalisissa metsä- ja saaritilkuissa, jotka ovat liian vaikean matkan takana tai liian pieniä ihmisen ottaa haltuun. Ironista kyllä, juuri tällainen poron maisemoima vanha metsä on ihmiselle hyvin mieluista ja ”koskemattomaksi” mieltämä. Ilmastokatastrofin aikana havumetsien selviäminen on suuri kysymysmerkki, kuten tämän
kesän kuivuuden aiheuttamat mäntykuolemat ympäri Suomea indikoivat.
Inarijärven allas on mahdollistanut koko sitä ympäröivän alueen havumetsäisyyden ja saamelaiset metsäpaliskunnat ovat vuosikymmeniä kamppailleet ankarasti porojen oikeudesta laidunrauhaansa, ja samalla metsien oikeudesta pysyä kotina kaikkia niitä asuttaville olennoille, mukaan lukien ihmiset.
Haastattelin elokuun alussa Saamelaispaliskunnat ry:n puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikiota niistä oikeudellisista perusteista, joita jo olemassa oleva lainsäädäntömme saamelaisille poronhoitajille laitumiensa ja kulttuurinsa suojaksi antaa. Samalla puhuimme niistä syistä, miksi Suomen tuntuu olevan niin vaikeaa noudattaa omaa perustuslakiaan suhteessa saamelaisten metsiin.
”Saamelaisten maaoikeudet ovat käytännössä oikeutta tulevaisuuteen”, havainnollisti Tiina kamerani sammuttua. ”Meidän paliskunnan eli Muddusjärven talvilaitumista on hakattu sotien jälkeen 47,2 prosenttia, eli melko lailla puolet.” Eli tulevat ainakin yli sata vuotta tullaan menemään miinus 50 prosentin talvilaitumella, joka on poron ruoka-aitta. Tällä resurssilla tulisi kyetä myös myös mukautumaan täysin muuttuneeseen ilmastoon.” Olemme edes jotenkin
alkaneet pärjätä uusien talvien kanssa lisäruokinnalla, mutta nämä tällaiset kuumat kesät – ne ovat suuri kysymysmerkki”, huokaisee Tiina kun koetamme kulkea mahdollisimman varovasti kangasmaalla, joka rutisee jalkojemme alla kuivuuttaan.
Saamelaiskulttuurin heikentämiskielto edellyttää kyseessä olevan saamelaisyhteisön aineellisen kulttuurin turvaamista maankäytössä siten, että heidän mahdollisuutensa harjoittaa kulttuuria säilyvät. Tämän oikeuden toteutumisen arvioinnissa on olennaista saamelaisten kanssa käytävien tehokkaiden neuvotteluiden lisäksi kilpailevan maankäytön kumulatiivisten vaikutusten arviointi, jossa otetaan huomioon kaikki jo toteutunut ja suunnitteilla oleva maankäyttö kyseisen saamelaisyhteisön alueella. (Viite1) Kuitenkin Muddusjärven paliskunta on toistaiseksi ainoa paliskunta Suomessa, jossa on tehty muun maankäytön kumulatiivisten vaikutusten arviointi Koneen säätiön rahoittamana itsenäisenä hankkeena.
Jo tapahtunut vaurio porolaitumiin, jotka ovat samalla luontaisia hiilinieluja, korjautuu vielä sukupolvia. Ensimmäinen askel tähän on, ettei vahinkoa tehdä lisää. Eikä poroa, tuota metsiemme suojelijaa ja hoitajaa syyllistetä laidunkadosta- se ei harjoita laajamittaista metsätaloutta äestyksineen, ei ajele raakkujen yli, ei huuhdo koneellisesti kultaa eikä rakenna metsäteitä. Sen teemme me, ihmiset.
Saamelaisalueen metsät ovat valtava geopoliittinen resurssi Suomelle, ja samalla valtiolla ei ole edelleenkään esittää näyttöä niiden saantiin. Silti valtio käyttää niitä koko ajan omistajan elkein, ja jokainen taloudellisesti kannattamaton hakkuu (Viite2) on pysäytyksissä ainoastaan saamelaisten poronhoitajien ankaran vastustuksen takia väliaikaissopimuksin. Mitään pysyvää metsäsopua ei Sápmiin ole rakennettu yksienkään hakkuiden pysäyttämisen jälkeen. Tämä tulee Suomelle kalliiksi monella eri tavalla mitaten, myös taloudellisesti:
”Ilmastopolitiikan seurauksena hiilidioksiditonnille syntyy taloudellinen arvo, joka voidaan sisällyttää metsätalouden yhteiskunnallisiin kannattavuusarvioihin, ja siten edelleen arvioida kuinka ilmastopolitiikka vaikuttaa puuntuotannon kannattavuuteen ja edullisimpaan metsien käsittelyyn. Vastoin yleistä käsitystä puuntuotanto ei ole hiilineutraalia: metsän kiertoaika vaikuttaa suoraan metsissä olevan hiilivaraston suuruuteen ja vastaavasti ilmakehässä olevan hiilen määrään”, kirjoittaa Helsingin yliopiston kansantaloudellisen metsäekonomian professori Olli Tahvonen.
Saamelaisalueen kaikki vielä olemassaolevat vanhat metsät siis tulisi suojella, pysyvästi.
EU:n biodiversiteettistrategian vaatimus vanhojen metsien suojelusta antaisi Suomelle kustannustehokkaan tavan hoitaa oma suojeluvelvoitteensa ja Sápmille mahdollisuuden pitkäaikaiseen korjautumis- ja sopeutumistyöhön, niin ympäristöllisesti, kulttuurillisesti kuin sosiaalisestikin. Tämä työ on välttämätöntä eikä mikään siitä ole vapaaehtoista.
Emme saa unohtaa, että meillä on paljon enemmän hävittävää kuin metsä- tai
porotalouden työpaikat ja tuottavuus. Puhumme kokonaisista ekosysteemien
toimivuudesta tai toimimattomuudesta, sekä ihmiskunnan ja lukuisten muiden lajien jatkuvuudesta- tai jatkumattomuudesta tällä planeetallamme, jota on vain yksi.
Viite1: Heinämäki, L. & Raitio, K. 2019 Tiivistelmä saamelaiskulttuurin
heikentämiskiellosta: edellytyksenä tehokkaat neuvottelut ja vaikutusten arviointi
Viite2: Vesa-Pekka Parkatti and Olli Tahvonen: Economics of multifunctional forestry in the Sámi people homeland region. Journal of Environmental Economics and Management 110 (2021) 102542