Teemu Kilpi on toiminut Greenpeacen vapaaehtoisena jo 13 vuotta. Tässä kirjoituksessa hän kertoo, miten tuli lähteneeksi mukaan toimintaamme ja miten se muutti hänen elämäänsä.

Oli kolea talvipäivä vuonna 2006. Matkasin raitiovaunulla Helsingin Mannerheimintiellä. Sokoksen edessä huomasin, että Forumin lasikulman läheisyydessä oli tapahtumassa jotakin mielenkiintoista. Kadulle oli pystytetty teltta, jonka ympärillä liikuskeli vihreisiin sammakkopukuihin sonnustautuneita ihmisiä. Teltan kyljessä luki ”Greenpeace.”

Koska minulla ei ollut kiire mihinkään, hyppäsin ulos raitiovaunusta ja menin teltalle katsomaan, mitä oli tekeillä. Eräs ystävällinen naishenkilö kertoi minulle syyn tapahtumaan: Ilmastonmuutos oli ajanut sammakkolajin sukupuuttoon. Ilmastonmuutos? Mikä ihmeen ilmastonmuutos?

Tuo sana pyöri mielessäni vielä seuraavana päivänä. Päätin ottaa selvää, mistä on kyse. Netistä löytyi helposti informaatiota kasvihuoneilmiöstä, ilmaston lämpenemisestä ja ilmastonmuutoksesta. Lukiessani näistä aiheista tajusin, että tilanne on erittäin vakava. Koska rakastan luontoa, eläimiä ja kasveja, ja arvostin jo tuolloin ympäristönsuojelua, päätin ryhtyä toimeen.

Koska en ollut riittävän varoissani lahjoittaakseni ympäristöjärjestöille rahaa, päättelin, että minulle paras tapa vaikuttaa ilmastonmuutokseen olisi ryhtyminen ympäristöaktivistiksi. Täytin netissä hakemuskaavakkeen Greenpeacen vapaaehtoiseksi ja kävin kääntymässä Greenpeacen toimistolla. Tästä alkoi minulle aivan uusi elämänvaihe.

Vaikka en vielä tiennyt ympäristöasioista juuri mitään, kynnys lähteä mukaan Greenpeacen vapaaehtoistoimintaan oli miellyttävän matala. Pidin silmäni ja korvani auki, ja opin nopeasti perustiedot Greenpeacen kampanjoista. Olin mukana pystyttämässä telttaa ja jakamassa lentolehtisiä, kun Greenpeace osoitti mieltään merenpohjat ja eliöstön tuhoavaa pohjatroolausta vastaan. Pitelin Neste Oilin huoltoasemalla banderollia orangiksi pukeutuneena vastustaessamme heidän päätöstään käyttää Indonesian sademetsää tuhoavaa palmuöljyä biodieselissään. Olen myös monesti kokannut vegaanista ruokaa nälkäisille aktivisteille.

Greenpeace ei pelkästään tarkoittanut vapaa-ajan sijoittamista toimintaan ympäristön puolesta. Se muutti ja kasvatti minua ihmisenä. Ryhdyin ajattelemaan ekologiaa kaikessa. Pian päätin myydä autoni, jolla olin ennen tykännyt kruisailla kaupungilla. Päätin myös lopettaa kaiken lihan syömisen, sillä ymmärsin tämän kuuluvan ekologisen elämäntavan perusteisiin. Nykyään ajattelen, että nämä kuuluvat elämäni parhaimpiin päätöksiin.

Suora, väkivallaton toiminta, josta Greenpeace kuitenkin parhaiten tunnetaan, jakaa ihmisten mielipiteitä. Joillekin on vastenmielistä, että asioita tuodaan väkisin heidän tietoisuuteensa keinoilla, jotka eivät aina noudata yhteiskunnan sääntöjä tai järjestystä. Itse kuitenkin ajattelen, että tämä tapa osoittaa mieltä on monesti ainoa riittävän vahva keino saada aikaan muutosta tulevaisuuden puolesta. Kaikki eivät tietysti aina koe oman etunsa yhtenevän Greenpeacen näkemysten kanssa. Julkinen dialogi asioista on silti äärimmäisen tärkeää.

Olen ollut Greenpeacen vapaaehtoinen nyt 13 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut satoja tunteja kampanjointia, mielenosoitusta ja suoraa toimintaa. Olen nauranut, itkenyt, jännittänyt, saanut inspiraatiota, jaksamista ja voimaa elämääni, ja saanut kymmeniä ystäviä. Koska ympäristöongelmat eivät koskaan lopu, en usko, että tulen koskaan luopumaan aktivismista.