Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi olla feissari? Feissariblogissamme kerromme aitoja tarinoita ja kokemuksia Greenpeacen feissareilta ympäri Suomea. Toisessa osassa feissarimme Aleksi kertoo ensimmäisestä päivästään ovifeissarina.
Etsimme jatkuvasti uusia feissareita. Jätä työhakemus täällä!
Aleksi, Greenpeacen feissari
Ensimmäinen feissauspäiväni osui muutenkin käänteentekevään kohtaan elämässäni. Olin juuri edellisenä viikonloppuna muuttanut pois vanhempieni luota kimppakämppään, ensimmäisen kerran omilleni. Jotenkin piti maksaa vuokra, joten päädyin feissariksi. En osannut oikein odottaa mitään, koska en tuntenut ketään joka olisi feissannut. Ensi käden tietoa ei ollut. Itse täytyi lähteä selvittämään.
Aloitin siis ovitiimissä. Ensimmäisenä päivänä uudessa työssä hermostuttaa varmaan aina vähän, mutta osasin olla avoimin mielin koulutuksen, tiimin tapaamisen ja metromatkan ajan. Kun pääsimme kartalle ja tuli aika harjoitella spiikkiä tiimikavereiden kanssa, minulla meni pasmat aivan sekaisin. Tajusin, etten ollut edes kirjoittanut spiikkiä, vaan pelkästään ranskalaisia viivoja siinä uskossa, että pystyisin niistä sitten spontaanisti jotain kehittelemään. Ei sillä, että tämä olisi automaattisesti väärin, mutta alussa on hyvä kirjoittaa konkreettinen spiikki. Improvisoimaan pääsee sydämensä kyllyydestä muutenkin.
No, spiikkasin siinä sitten änkyttäen ja hermoillen tiimikaverilleni, joka esitti vieläpä mahdollisimman vaikeaa feissattavaa. Hän myönsi sen heti harjoituksen jälkeen, että tuli ehkä innostuttua liikaa. En saanut moitteita huonosta valmistautumisesta, vaikka sitä olin pelännyt. Tuntui kuitenkin siltä, että enhän minä voi saada ketään lahjoittamaan, jos tämä harjoituskin meni aivan metsään.
Tuli aika mennä ensimmäiselle ovelle. Ei ollut hajuakaan siitä, mitä sanon kun ovi aukeaa. Jotakin ymmärrettäviä sanoja suustani kuitenkin taisi tulla, kun oven avannut rouva vastasi jotain että “isäntä hoitaa tällaiset asiat, hän on tuossa pihalla”. Löysin isännän pihalta ja suustani tuli taas jotain suomenkielen sanoja, luultavasti “onko Greenpeace tuttu järjestö?” tai vastaavaa. Vastaus kuului suunnilleen, että “On, mutta nyt on muuta hommaa.” Kävelin pois häntä koipien välissä. Pahin oli kuitenkin ohi.
Katsoin, kun muut tiimiläiset menivät reippaasti ovilleen hiukan edempänä. Koordinaattori antoi neuvoja: “Älä tyydy vielä ensimmäiseen EI:hin, haasta vähäsen.” Jatkoin seuraavalle ovelle. Seurasi muistaakseni muutama aukeamaton ovi ja ei-kiinnostunut henkilö.
Sitten oven avasi tyyppi, jolla oli sylissä lapsi ja toinen juoksenteli siinä jaloissa. Kysyin, että olisiko muutama minuutti puhua arktisesta merestä. Vastaus kuului: “Tässä on kyllä ruoanlaitto pahasti kesken… mutta okei, nopeasti sitten.” Kerroin kampanjasta ehkä minuutin ajan hyvin kömpelösti ja epäjohdonmukaisesti, ainakin omasta mielestäni. Kun kysyin häntä lahjoittamaan, hän vastasi: “Hmm… no joo! Me tossa just eilen katsottiin ohjelmaa planktonista, onhan noi tärkeitä juttuja.” Sitten täytettiin lomake. En ollut uskoa sitä alkuunkaan. Sain tiimiltä ja koordinaattorilta paljon suitsutusta tämän jälkeen. Ja vuoron lopuksi sain toisen lahjoittajan. Silloin spiikki sujui jo ilman takeltelua.
Ensimmäinen feissausvuoroni oli kaiketi siksi niin mieleenpainuva, etten koskaan sitä ennen ollut tehnyt mitään vastaavaa. Siksi myös jännitti niin paljon. Jos nyt voisin neuvoa itseäni tuona päivänä, kehottaisin hoitamaan ensimmäiset ovet vaan alta pois. Ne ovat kaikkein hermostuttavimmat ja, kuten sanottu, vuoron lopussa spiikkasin jo sujuvasti. En usko olevani tässä poikkeustapaus. Feissarina kehittyminen ei kuitenkaan siihen lopu.
Toinen neuvo on suhtautua huumorilla tähän hommaan. Jo alussa käy selväksi, miten absurdia tämä on. Lahjoittajan voi saada, vaikka spiikatessa tuntuisi, ettei tuo voi tästä minun puheestani mitään ymmärtää. Ei kannata päättää heidän puolestaan.
Kiinnostuitko feissaamisesta? Lue lisää ja lähetä työhakemus!
