YK:n jokavuotinen ilmastokokous Dohassa päättyi eilen laihoin tuloksin. Kättä ylös, kuka yllättyi? Niin. Kun sitä saa, mitä tilaa.

Ilmastopolitiikassa toimii melko yksinkertainen input – output -malli. Jos avainpelaajat, EU mukaan lukien, saapuvat vuosi toisensa jälkeen kokouksiin takki auki ilman uusia ideoita tai panoksia syyttelemään toisiaan, on turhaa ihmetellä, jos tuloksena on uusia prosesseja ja tiekarttoja, mutta ei päästövähennyksiä. Vuoden 2009 jälkeen tämä on ollut kupletin juoni.

Kiina, suurin päästäjä, saattoi ottaa Dohan rennosti, sillä agenda painottui nyt teollisuusmaihin. Uutta, vuonna 2015 solmittavaa sopimusta ajatellen Kiina muisti kuitenkin jankuttaa, että 20 vuotta vanhaan teollisuusmaa-kehitysmaa -luokitteluun ei saa koskea. Tämä on teatteria, sillä on selvää, että siihen kosketaan. Jako ei heijasta enää tämän päivän maailmaa. Kiina, jonka päästöt henkeä kohden ovat yltäneet jo EU:n keskitasolle, tietää tämän varsin hyvin.

Yhdysvallat tuli kokoukseen taas vailla mitään uusia avauksia tai edes köyhille maille lupaamaansa lyhyen tähtäimen rahoitusta. Maa puolusteli omaa heikkoa 2020 tavoitettaan ja sen ontuvaa toteutusta, vastusti Kioton laskentasääntöjen soveltamista itselleen sekä taisteli kynsin hampain ilmastonmuutoksen haittojen korvaamista vastaan. Pillinä ja Pullana rinnalla komppasivat milloin Kanada, milloin Uusi Seelanti.

EU sentään toi pöytään uutta lyhyen tähtäimen rahoitusta. Puolaa kivireessä raahaten unioni myös selvitti niin kutsutun kuuman ilman sotkua ja sai aikaan purukumivirityksen, joka auttaa – parhaimmillaan paljonkin – mutta ei poista ongelmaa. Siihen joudutaan palaamaan tulevaisuudessa. Surkeinta kuitenkin on, että päästövähennystavoite, jonka EU toi Kioton pöytäkirjaan, on alempi, kuin mitä unioni toteuttaa jo omilla toimillaan. Siis täysin kosmeettinen.

Viidenneksi suurin saastuttaja Venäjä sai Dohassa turpiinsa - ansaitusti. Viimeisessä istunnossa sen yli käveltiin, kun kuuman ilman kompromissista sovittiin. Tämä ei estä maata palaamasta asiaan mutta sen pyrkimys väistää velvoitteet, mutta pitää huuhaa-päästöoikeudet, sai kylmän suihkun.

Kioton pöytäkirja nilkuttaa nyt siis eteenpäin – harvalukuisena ja uusin, surkein sitoumuksin. Päästöjen kannalta sillä ei ole käytännön merkitystä, sillä mihinkään uuteen ei sitouduttu. Silti se tarvittiin pitämään talo pystyssä sillä aikaa, kun uutta sopimusta valmistellaan. Lisäksi Dohassa siivottiin muita prosessisotkuja. Nyt voidaan siis siirtyä selkeämmin sävelin eteenpäin, neuvottelemaan sitä uutta, kattavaa sopimusta vuoteen 2015 mennessä.

Teollisuusmaat eivät ole pedanneet tulevia neuvotteluja hyvin. Vaatimattomat tavoitteet kun antavat kehitysmaille helpon aseen, millä mätkiä ja pitää yllä vanhoja, polarisoituneita riitoja. Balilta (2007) lähtien on ollut ymmärrys, että alhaisiin pitoisuustasoihin pääsemiseksi teollisuusmailta tarvittaisiin vähintään 25 – 40 % päästövähennyksiä vuoteen 2020 mennessä. Cancunin (2010) päätös kehotti teollisuusmaita korottamaan tavoitteensa tähän niin kutsuttuun IPCC:n haarukkaan. Kioton uusien tavoitteiden keskiarvo jäi nyt 18 prosenttiin. Kun myös Kioton karkureiden tavoitteet huomioidaan, on keskiarvo 10 – 15 %. Kehitysmaille tämä näyttäytyy osoituksena siitä, että teollisuusmaat pakoilevat vastuutaan. Ja mitäpä muuta se olisikaan.

Neuvottelut eivät siis tästä helpotu, eikä ihmeitä tipahtele jatkossakaan taivaalta. Kun se on se input – output.

Katsotaanpa totuutta silmiin. Kävi neuvotteluissa miten tahansa, on päästöjä vähennettävä huomattavasti nopeammalla vauhdilla joka tapauksessa – ilmakehä kun ei neuvottele. Ja kun se ilmasto ei ole ainoa syy, minkä takia fossiilisista polttoaineista luopuminen on edessä.

EU:n ja Suomen on korkea aika hylätä uhrin roolinsa ja vauhdittaa sitä muutosta, joka on edessä joka tapauksessa. Vähän niin kuin Dominikaaninen Tasavalta, joka kyllästyi odotteluun ja ilmoitti Dohassa, että se aikoo vähentää päästöjään joka tapauksessa, kansallisen edun nimissä. Maa on asettanut absoluuttisen päästövähennystavoitteen (25 % vuoteen 2030 mennessä), jonka se aikoo toteuttaa omilla varoillaan ja riippumatta siitä, mitä muut tekevät. Tämä laskee maan päästöt henkeä kohden 2,8 tonniin, kun ne Suomessa ovat pyörineet tuolla 14 tonnin kieppeillä. Siinäpä meillekin inspiraatiota ja mietittävää.

Karibiasta puheenollen, Dohan kiintoisaa antia olivat Karibian ja Etelä-Amerikan maiden rakentavasti muotoillut viestit siitä, että vanha teollisuusmaa-kehitysmaa -jumitus on aikansa elänyt ja nyt tarvitaan uutta asennetta itse kultakin. Näitä ääniä saamme varmasti kuulla lisää.

KAISA KOSONEN

(Päivitetty 10.12. klo 0:58, kappaletta 8.)